Jostakin olen taltioinut Oton muistiin seuraavan lainauksen: Rutiinit ovat tekoja, joita on toistettu niin kauan, että ne ovat muuttuneet automaattisiksi. Jos haluaa luoda uusia rutiineja, kannattaa miettiä, jaksaako noudattaa niitä vielä vuoden tai viiden vuoden päästä.
Voisin laulaa tuohon kolminkertaisen aamenen ja todeta, että näin voi olla myös meidän elämässämme. En olisi tammikuussa -17 uskonut, että minusta tulee ihminen, joka rakastaa liikkumista, joka kaipaa liikkumista ja joka voi paremmin, kun liikkuu.
Ja sama toimii toisin päin :( Surullinen siksi, kun vuosia kuljin työmatkat pyörällä tai kävellen, lisäksi talvisin aamulla työmatkalla pulahdus avannossa. Työpäivän jälkeen lenkillä, melomassa, pyöräilemässä, uimassa, rullaluistelemassakin kunnes kaaduin keuhkoista ilmat pihalle ja sain kammon moiseen touhuun, mölkkyilemässä.
VastaaPoistaJa nyt. Ei mitään. Liikuntaa saa vain sormet; joko tässä tietokoneella ja sukkapuikoilla. Yksin en uskalla ja lenkkikaveria ei ole. Riesasta ei ole kaveriksi - tai siis se on pahin kaveri jonka voin seuraksi saada ja siksi on liikkuminen jäänyt.
Ehkä jonain päivänä vielä löydän täältä kaverin, joka ei pelkää Riesaa ja uskaltaa lähteä kaveriksi lenkille :)
Ikävä lukea… Pidän peukkuja lenkkikaverin löytämiseksi. 💕
VastaaPoista