Aika erikoinen äitienpäivälahja: koira!

Mies oli ostanut minulle koiran Turusta. Siis todellakin koiran! Taiteilija Saara Kumpulainen on saanut inspiraation siitä savikoirasta, joka oli löytynyt Turun kaivauksissa 2016. Ilmeisesti alkuperäinen koira on ollut lelu 1700 -luvun lopusta. Meillä se ei pääse lelukäyttöön, vaan nuottikaapin päälle kaikkien muiden keramiikka-aarteiden joukkoon.

Hyvää äitienpäivää! Juhlin päivää osittain työn merkeissä. Miehen tekemää juustokakkua syötiin vähän jo eilen ja tänään jatketaan.

Olen nauttinut äitiydestäni täpöllä. Jos olen puhkirehellinen, on se joskus vähän rasittanut ja kismittänyt. Mutta vain harvoin. On ollut suuri kunnia olla Esikoisen ja Kuopuksen äitee, äiskä ja emo.

Tavallaan äidin sylissä

Laurilassa  sauna lämpiää joka ilta, jos ei ole jotakin poikkeuksellista. Saunominen on optio eli jos tuntuu siltä, ettei huvita, niin ei sinne väkisin viedä. Aina joskus valitsen mieluummin pelkän suihkun. Mutta useimmiten iltaisin istutaan yhdessä lauteilla ja pidetään palaveria milloin mistäkin. Takamusten alla on laudeliinat, laurilaksi pyltsikat. Äsken kävin räpsäisemässä kuvan omasta liinastani, jonka täytyy olla yli seitsemänkymmentä vuotta vanha, koska sen on kirjonut äiti-Liisa siinä vaiheessa, kun hän oli vielä Kaunisto. Istun siis tavallaan saunassa äidin sylissä…

Värikästä äitienpäivää!

 

Menin aamukymmeneksi virsikirjatöihin ja nyt olen jo kotona. (Sattumoisin olen kolme vuotta sitten olllut samoissa töissä ja samoissa vaatteissa.)

Oma äitini oli voimakas ja taitava kaunosielu. Meissä oli paljon samaa ja siksi aina joskus ajatuksemme eivät ihan menneet yksiin, mutta rakastettiin kuitenkin toisiamme.

Itse olen omasta mielestäni kelpo äiti. Olen yrittänyt antaa hyvin siimaa ja paljon rakkautta.

Kuopus ja Miniä ovat varsinaisia kunniamerkkiäitejä kumpainenkin. Rakkaus suorastaan virtaa heidän puheistaan, teoistaan ja katseistaan.

Hyvää äitienpäivää!

Osittaisrelaamispäivä

Eilen laiskotti. Siis ihan todella laiskotti! Venyin ja vanuin yöpaitaisena iltapäivään asti, nukuin päikkärit sohvalla ja päätin pitää sitten liikuntavapaapäivän, kun ei yhtään inspannut lähteä ulos. Ja kuinka sitten kävikään… 

Iltapäiväneljältä vaihdoin yöpaidasta päivävaatteisiin ja siinä vaiheessa päivää päätin antaa vielä liikunnalle mahdollisuuden, kun puin päälleni paksummat trikoot ja lenkkipaidan… Tein meille makaronilaatikkoa ja ruoan jälkeen lähdin lenkille ja päätin kävellä vain sen verran, mitä huvittaa. No, huvitti 10,6 km! Osittaisrelaaminen teki hyvää.

Jk. Äiti-Liisa täyttäisi tänään 95 vuotta. Kepeät mullat ja (tietäjät tietää, että äidin tapauksessa) notkeat savet! 

Taulun kertomaa

Facebook on muistikirja ja muistuttaja. Tänä aamuna sieltä löytyi kuva kolmentoista vuoden takaa. Huoneeni seinällä oli silloin ja on edelleen kolmen taulun sarja ostokortteja ja tämä on niistä yksi. Kaisu-täti oli varsinainen hilloaja ja siksi nuo kortitkin olivat jääneet talteen. Ostokorttien Liisa oli minun äitini, joka eli aina vuoteen 1993 saakka. Taulut kertovat lähihistoriaa, joka itse asiassa ei ole edes kaukaa.

 

Lämpimäisiä heti aamutuimaan!

Hyvää isänpäivää! Eilen illalla ajattelin, että olisi hyvä herätä aamuseitsemältä, jotta ehdin tehdä rauhassa aamupalan ja pullataikinan. No, heräsin kuutta vaille seitsemän ihan luomusti! Tein heti ensimmäiseksi pienen pullataikinan ja sillä aikaa valmistelin kaikkea muuta. Sankari nukkui vielä vähän aikaa, mutta ei ollut pakko nukkua. Ainoa määräys oli vain se, ettei keittiöön saanut tulla ennen kuin kutsun.

Aamupalalla sitten oli jogurttikulhot, leipää, juustoa, vegepepperonia, kurkkua, tomaattia ja kahvia+teetä. Yksi lämmin pulla syötiin puoliksi. Harvoin sitä on aamukahdeksan maissa vastaleivottua! Ja vielä pullaa! 

Tänään on päivä, jolloin tulee muisteltua omaa isää. Hän oli yksi elämäni Tyypeistä. Oikeudenmukainen, huumorintajuinen, musikaalinen ja sanavalmis. Ihan superjeppe!

Jk. Äiti-Liisan kuolemasta tulee tänään kuluneeksi kolmekymmentäyksi vuotta. On niin paljon, jota olisin halunnut kertoa ja näyttää. Muun muassa se, että kyllä minusta tuli ihan tolkun tallaaja…

Arki-ihminen jo toisessa polvessa!

Olen aina ollut arjen puolestapuhuja, kannattaja, puolustaja ja edustaja. Ilmeisesti olen imenyt sen jo äidinmaidosta, sillä äiti-Liisa oli arki-ihminen ja koti-ihminen ihan viimeisen päälle. Arkeilijan rooli blogimaailmassa on siis sopinut minulle varsin hyvin. En usko, että yhtäkkiä tässä nyt muuttuisin glamour-lurex-juhlaihmiseksi! Härregyyd! 

Tämä oli kuulemma huutanut!

Äitinä melkeinpä ihaninta ja hauskinta on se, että lapset osaavat hankkia näköisiäni juttuja. Tuon magneetin oli Esikoinen bongannut vankilamuseon museokaupasta ja se kuulemma oli ihan huutanut minua siellä. En tiedä, oliko huuto tapahtunut tavallisella äänellä.

Onnenläikähdyksiä

Hyvää äitienpäivää! Menossa on perinteisesti virsikirjatyöviikonloppu ja tulin äsken kirkkotöistä. Sillä aikaa Mies oli leiponut pullakranssin. (Pikkuleivät teki eilen.) Eli olen minä onnentyttö! Ja äiti! - Äitiyteen kuuluu turhan usein itsensävähättely ja marttyyrikruunut. Minä en harrasta moisia, en. Olen ollut paras mahdollinen äiti Esikoiselle ja Kuopukselle ja uskallan myöntää, että kyllä joskus on koko äitiys ketuttanut ihan täpöllä. Mutta onneksi vain harvoin. Paljonpaljon useammin on ollut onnen- ja ylpeydenläikähdyksiä sydänalassa. Kutsun tuota rakkaudeksi. 

Jk. Äiti-Liisan kuolemasta on jo yli kolmekymmentä vuotta. Hän oli hyvä, rakas äiti ja horoskoopiltaan oinas. 

 

Onnittelut tuonilmoisiin!

Äitini täyttäisi tänään 94 vuotta. Vilkutan onnittelut tuonilmoisiin, kun hän kuoli jo kolmekymmentä vuotta sitten. Äiti oli horoskooppimerkiltään oinas kuten minäkin (ja kuten Ykkönen). Hän innostui kaikesta aina ihan täpöllä. Keramiikka suorastaan villitsi hänet ja meillä on muutamia hänen töitään, muun muassa kuvan pieksut. Aika hauska juttu sinänsä, että minä olen ns. väliinputoaja kädentaidoissa ja Kuopus sitten peri äidiltä yhden nimen ja keramiikan tekemisen…

Jk. Olen aina käyttänyt muotoa tuonilmoisiin. Ehkä oikeampi muoto on tuonilmaisiin. Säilytän kuitenkin sanastossani tuon oollisen version. 

Lähes sankari siis itsekin

Hyvää Liisanpäivää! Olen Liisa Marian tytär ja Liisa Tarleenan äiti. (Edu Kettusta lainaten: Lähes sankari siis itsekin.) Molemmat meidän Liisat ovat olleet kädet kyynärpäitään myöten savessa. Ensimmäinen piti yhden näyttelyn, toinen on ehtinyt jo monta. Olen ylpeä molemmista.

Kolmekymmentä vuotta sitten tuli suru

Tänään tulee kuluneeksi tasan kolmekymmentä vuotta siitä, kun äitini kuoli. Vuodet ja vuosikymmenet ovat kuluneet, suru on muuttanut muotoaan jo monta kertaa. Yhä kaipaan äitiä. Haluaisin tutustuttaa hänet Ykköseen ja Kakkoseen, Vävyyn ja Miniään. Haluaisin kertoa hänelle, mitä Esikoisesta ja Kuopuksesta on tullut. Haluaisin sanoa, että kaikki on hyvin.

Äitiys kasvattaa

Olen viettänyt äitienpäivää keväästä -84 saakka, joten tämä on neljäskymmenes kerta. Jos ollaan matemaattisen millintarkkoja, Esikoinen syntyi kyllä vasta samaisen vuoden joulukuussa, mutta äitienpäivänä meillä oli hänestä jo varmaa tietoa.

Äitiys on ollut toivottua, palkitsevaa, rasittavaa, ihanaa ja joskus raastavaa. Plussia on kyllä enemmän kuin miinuksia ja lapset ovat kestäneet minun kanssani urheasti. 

Äitiyden jatkoksi olen saanut kokea myös isoäitiyden eli mummuuden. Se on elämän jälkiruokaa, melkoisen ihana tarina kaikilla vastuuvapauslausekkeilla. 

Onnea klaanimme muille äideille! Te kyllä vedätte hyvin!

Jk. Kuvan mukin Ykkönen valitsi minulle kierrätyspisteen hyllystä joskus talvella. Oli tohkeissaan, kun sen löysi. 

Jk2. Iso äiti olen ollut aina…

Kirjava kuin Kaustinen

Vuosien mittaan olet oppinut tietämään minusta yhtä sun toista. Paljon olen kertonut ihan suoraan, mutta paljon välittyy myös Laurilan ja Kotosen kuvista. Tästä kuvasta huomaat, että pidän tyynyistä ja väreistä. Tosi on. Kotosen sängynpeitteenä on pussilakana, jonka bongasimme joskus aikoinaan Rovaniemeltä yhdeltä kirpparilta. Se on värikäs kuin elämä itse. Kuosi on Kristiina Isolan Kaustinen ja ajoittuu vuoteen 1992. 

Jk. Äitini sukujuuret on Kaustisella. Sehän on se paikkakunta, jossa joka talossa on vähintään yksi viulu.

Omapäinen äiti

Kun olin pieni, olin nukkelasten äiti. Lapsiani olivat Pirkko, Virpi ja Liisa-Anneli. Pirkko on kulkenut aina matkassa ja kulkee edelleen. Virpille kävi vähän kehnosti, kun uitin sitä järvessä. Sen mekaaninen itku loppui siihen paikkaan. Muuten kyllä jatkoi leikkielämäänsä. Liisa-Annelin kanssa meillä ei oikein kemiat koskaan kohdanneet - olipahan vaan sellainen pakkonukke. Äidiltä aika tyrmistyttävä toteamus, mutta se on totta…

Omia ihmislapsia siunaantui kaksi (kts. kuva). He ovat kasvattaneet minusta omapäisen äidin. Rakastin heitä vauvoina, rakastin taaperoina, rakastin kouluikäisinä, rakastin nuorina ja rakastan järkevinä aikuisina.  He ovat toiseksi parasta, mitä minulle on tapahtunut.

 

Uusi totuuden paikka!

Jos kerran totuus asuu kaurapuurossa ja jääkaappimagneeteissa, niin oletettavasti se majailee myös seinäkalentereissa! Työpaikan seinällä on kalenteri, jossa on kauniita kuvia ja todella hienoja ajatuksia. Tämä lainaus on marraskuun kuvasta. On sopiva tuohon putiikkiin, jossa yritetään palvella ihmisiä niin hyvin kuin vain rahkeissa (aikatauluissa) on varaa. 

Tänään tulee kuluneeksi kaksikymmentäkahdeksan vuotta Liisa-äidin kuolemasta. Suru on muuttanut muotoa ja on nykyään hienoista kaipausta. 

Eilisen raportti

Äitienpäivään kuului raakakakkua ja raitasukat, peppimekko ja onnitteluja, muistamisia ja vaikka mitä kivaa. Äitienpäivän juhlakävelylenkin tein mopen kanssa ja se oli verraten pitkä lenkki - 15,3 kilometriä! Mies vei sillä aikaa rakkaita Tampereelle. Illalla vielä videopuheltiin toisten rakkaiden kanssa ja kuultiin Kakkosen laulavan pari laulua. Ihana! On hienoa olla äiti ja mummu...

Äitiys on tunnetta ja taitoa

Kuva on ensimmäiseltä kokonaiselta äitivuodeltani, jolloin vietin myös ensimmäistä äitienpäivää. Vuosi on 1985. Lapsi on vielä pieni, mutta itse olen aika paljon tuhdimpi kuin nyt. Rakkaus on säilynyt ja kestänyt.

Tuosta se alkoi, parin vuoden kuluttua syntyi toinen lapsi. Sittemmin on lasten myötä tullut perheeseen lisäjäseniä, jotka ovat kaikki rakkaita. Se alkoi Miniästä, sitten ilmaantui Vävy, sitten tupsahti Lapsenlapsi Ykkönen ja singahti Lapsenlapsi Kakkonen. Joskus tämä onnellisuuden määrä ihan pakahduttaa... 

Minusta tuli äiti

Minusta tuli äiti kolmekymmentäkuusi vuotta sitten. Minulla on tosin tapana laskea aika äitityövuosina, jolloin olen ollut nyt jo kuusikymmentäyhdeksän vuotta äiti... Äitiys on ollut ihanaa ja rasittavaa, mutta onneksi kuitenkin rutkasti ihanampaa! Lapset ovat kasvattaneet minusta ihan kohtuullisen äidin näiden vuosien kuluessa. Onnittelut tänään Esikoiselle, koekaniinille! Olet rakas.

Jk. Kuvassa päivänsankari potkupukukokoisena.

Äidin huivi

Tänään tulee kuluneeksi kaksikymmentäseitsemän vuotta siitä aamusta, kun isä soitti ja kertoi äidin kuolleen. Aina välillä vieläkin kapinoin asiaa vastaan ja haukun elämää epäreiluksi. Olisi vielä niin paljon kysyttävää ja samalla myös näytettävää ja kerrottavaa...

Tänään on kuvassa äidin huivi nuoruusvuosilta. Se on minulla laatikossa visusti tallella. Huivin kukissa on  nuoren elämän heleys ja onni.