Mummu 138 v

Eilen illalla mietin päivämääriä ja sitä, miksi 17.9. tuntui jotenkin niin tutulta. Kaivoin sukukirjan esille ja sieltähän se tieto löytyi! Kuusiston mummu eli isäni äiti oli syntynyt 17.9.1887. Ida eli Iita oli pieni ja sitkeä ja kuoli, kun olin kahdeksanvuotias. (Samana vuonna menetin molemmat mummuni.) Yksi tosi selkeä muistikuva minulla on mummusta… Sairastin tuhkarokkoa tms ja mummu oli meillä tekemässä saunavastoja. Hän tuli katsomaan minua, kun makasin hyvin ihmeellissä paikassa, ns. radiopöydän alla. Pöytä on meillä Kettulassa ikkunan alla ja olen ollut kyllä aika pieni, kun olen mahtunut sen alla olemaan!

Jk. Jos isä olisi elänyt vanhaksi (kuoli jo 73-vuotiaana), olisi hän muistuttanut aina vain enemmän äitiänsä.

Opettajan paras kiitos ja onnistuminen

Minulla on ollut aikanaan paljon piano-oppilaita, mutta nykyään kansalais- ja musiikkiopisto hoitavat kiitettävästi sen puolen. Vuosien mittaan oli vuodentaiparinsoittelijoita ja sitten niitä, jotka jaksoivat jatkaa pitemmälle. Opetustyö kiehtoi minua ja opin siinä samalla itsekin vaikka mitä.

Opettajan paras kiitos ja onnistuminen on siinä, kun vanhat oppilaat sanovat soittavansa yhä tai somessa huomaan kuvan nuoteista soittimen telineellä. Eilisen paras uutinen oli se, kun tapasin kävelypolulla yhden vanhan oppilaan, joka kertoi hankkineensa omaan asuntoonsa pianon ja muistelevansa vanhoja opetuksia. Taito ja kipinä olivat siis säilyneet vuosien tauon aikana. Lähdimme omille suunnillemme ja tuo M vielä huikkasi ja kiitteli hyvästä opetuksesta. Oi, että minulle tuli hyvä mieli! 

Jk. Elokuussa -19 Turun Taiteiden yössä oli oransseja pianoja pitkin kaupunkia vapaasti soitettavissa. Pitihän minunkin edes kerran elämässäni soittaa kadulla!

Iso runotyttö (maineen poluilla)

Eilen tuli kuluneeksi tasan kolmekymmentä vuotta siitä, kun ensimmäinen runokirjani ilmestyi. Sen jälkeen on virranut Ihakkijoessa ja Aurajoessa - ja toinen kirja ilmestyi sitten seuraavana vuonna ja niiden jälkeen olen kirjoittanut runoja enemmän ja vähemmän. Joitakin on lehdissä julkaistu, joitakin laulutekstejä olen tehnyt ja väsännyt ns. tilausrunoja. Olen koko elämäni ollut Iso runotyttö.

Reppu ja reissunainen

Omistan kaikkiaan neljä reppua. Eniten on käytössä kuvan Kånken, joka on pienin ja siksi kätevä arkipäiväkäytössä.  Siinä kulkee kirjastokirjoja useampi tai ruokakauppaostoksia järjellinen (tai aina välillä järjetön) määrä. Uusi Räven on sopiva viikonloppureissuille ja ollut jo kerran käytössä. Ikivanha Asaklitt on talouden yhteiskäytössä ja viisikymmenlitraisen Mustisen ostin lahjarahoilla täyttäessäni viimeksi pyöreitä. Mustisen kanssa ollaan matkattu muutamaksi viikoksi Kotoseen, kun siihen mahtuu niin paljon monen sään vaatetta, kimpsua ja kampsua. 

Olen siis reppuihminen. Henkeen ja vereen.

Jk. Mustinen on oikeasti Terry, mutta pyysin aikoinaan Ykköstä keksimään kivemman nimen. Siitä tuli siis Mustinen.

Kirjasto on oman kodin jatke

Voihan sitä keräillä kaikenlaista! Tai oikeastaan - keräillä ja käyttää. Kaikkia näitä kortteja olen käyttänyt tänä kesänä ja lukenut suhteellisen paljon. Muutama hutilainaus on sattunut matkaan, mutta olen ainakin yrittänyt aloittaa.

Kirjastotaipaleeni alkoi yli kuusikymmentä vuotta sitten. Opin lukemaan nelivuotiaana ja aika pienenä jo vilistin letit viuhuen peltojen poikki lähikirjastoon. Silloin sai lainata vain neljä kirjaa kerrallaan, mutta kun kauniisti pyysin, kirjastonhoitajana toiminut Riihimäen Leuno antoi luvan lainata enemmän. 

Ensimmäisen kirjaston jälkeen niitä on ollut vaikka kuinka monta. Kaikissa on oma tunnelmansa. Viihtyisiä kaikki tyynni. 

Parhaiden yöunien tyyssija

Eilen illalla arvottiin, mennäänkö yöksi mökille vai jäädäänkö Laurilaan. (Siinä vaiheessa iltaa lämpömittari taisi näyttää neljäätoista astetta ulkona.) No, todettiin, että onhan mökillä lisäpeittoja ja matkattiin pihan poikki Kettulaan. Sisälämpömittarissa oli kahdeksantoista astetta ja varattiin kummallekin viltti vielä lämpimän peiton lisäksi ja villasukat jalkaan. Uni tuli ilman aakkosia ja muita kommervenkkejä ja sitä riitti ensin kuuteen ja vielä vähän lisää. On se vaan ihmepaikka tuo Kettula!

Jk. Nyt elokuun alussa tulee kuluneeksi neljännesvuosisata siitä, kun Kettula valmistui ja päästiin yöpymään parvelle ensimmäisen kerran.

 

Muistan mitä tein kuusikymmentäkuusi vuotta sitten!

Tai no, en niin tarkasti muista yksityiskohtia, mutta ainakin olin puettuna valkoiseen kastemekkoon ja hiukset olivat hyvin. Kummitäti-Lempin sylissä oli turvallista olla. Päivä oli isän nimipäivä eli Erkinpäivä. Siitä päivästä lähtien olen totellut nimeä Vuokko Marjatta. Ei huono nimivalinta ollenkaan kevätlapselle!

Ennen ja nyt

Tammikuussa neljätoista vuotta sitten kävimme kiinnittämässä oma rakkauslukkomme siltaan ja heitettiin avaimet huispois. Rakkaudella oli siinä vaiheessa ikää jo aika paljon, mutta kyllähän me, kun kerran muutkin. No, vuosia on kulunut ja vettä virrannut Pengerkoskeasa, mutta lukko on pysynyt ja rakkaus kestänyt. Viime sunnuntaina kävimme sillalla ja pitihän lukko taas kuvata. Tältä se näyttää nyt.

Viihdyn hautausmaalla

Olen aina pitänyt hautausmaista ja kuljeskellut milloin minkäkin seurakunnan hautausmaalla, lukenut kivistä outoja sukunimiä, laskenut vainajien ikiä ja miettinyt heidän historiaansa. Ehkä se juontaa juurensa lapsuudesta, kun muistan kulkeneeni synnyinseurakuntani hautausmaalla isä-Erkin kanssa ja isä osasi kertoa ja tarinoida ja muistella. Ja tiesi ja tunsi monenmonia. - Rohkenen sanoa, että viihdyn hautausmaalla. 

Leipominen ja minä

Olen aina pitänyt leipomisesta. Taisin olla kahdentoista, kun äiti antoi minun ensimmäisen kerran tehdä pullataikinan ja sen jälkeen taikinoita on tehty vaikka hurumykke! En ole koskaan ollut mikään hifistelijä, vaan olen tehnyt vain rehellistä pullaa ja sämpylöitä. Kakut ja minä emme puhu samaa kieltä, pikkuleipiä ja pipareita kyllä osaan tehdä. Kääretorttu on aina ollut suuri arvoitus ja taitaa siksi jäädäkin.

Eilen aamulla keitin ensin lounasruoaksi riisipuuron ja rusinasopan. Sitten tajusin, että päiväkahville ei ole mitään ja tekaisin pullataikinan ja leivoin pieniä pulleroisia. Olivat makoisia. Eikä siinä vielä kaikki… Kello raksutti jo iltakymmentä, kun alustin pienen sämpylätaikinan ja yhdentoista maissa otin pellillisen lämpimäisiä uunista. Nyt aamulla oli sitten sämpylöitä…

Muuttopäivän vuosipäivä

On olemassa merkkipäiviä, juhlapäiviä ja vuosipäiviä. Tänään on vuosi- ja juhlapäivän vuoro. Tasan kolmekymmentäkaksi vuotta sitten pakkasimme sen-suurimman-mahdollisen-muuttoauton kukkuroilleen ja muutimme Laurilaan. Ja jos tarkkoja ollaan, oli etukäteen jo viety pikkuautolasteittain viherkasveja ja kirjoja…

Laurilassa lapset ovat kasvaneet, piha muuttunut, talonväri vaihtunut ja vanhemmat harmaantuneet. On syytä juhlia! 

Sänky-Kassinen

Opin lukemaan nelivuotiaana eli olen siis lukenut jo kuusikymmentä vuotta. Luen illalla ennen nukahtamista (ja joskus jatkan myös yöllä, kun uni häipyy kesken kaiken) ja päivisinkin tulee tartuttua kirjaan, jos se alkaa huhuilla sohvannurkkailemaan, 

Eilen löysin kirpparilta eurolla tuollaisen kassisen. Totta se on - kirjan rakastajat eivät mene koskaan yksin sänkyyn! 

Neljäkymmentä vuotta sitten oli tuulinen syksy

Neljäkymmentä vuotta sitten syystuuli puhalsi tai oikeammin se viuhui, vonkui ja myskysi. Vieläkin sen jäljet tuntuvat ja hyvässä mielessä. Virallisen vuosipäivän aika ei ole vielä, mutta marraskuussa juhlimme sitä. Kun on ollut toisen ihmisen kanssa näin pitkään, tietää usein jo puolesta sanasta tai eleistä tulevat lauseet. Telepatia toimii myös. 

Eipä olisi uskonut silloin syksyllä -82, että tämä on Se Juttu. Tai olisihan se pitänyt uskoa, kun tarinamme oli tähtiinkirjoitettu ja sen oli määrä käydä toteen. 

Leipominen kannattaa aina

 

Leipominen on aina ollut minun juttuni. Ensimmäisen pullataikinani tein kaksitoistavuotiaana ja sen jälkeen niitä on syntynyt tuhansia. Kerran lapsena muistin jättäneeni pellillisen kohoamaan siksi aikaa, kun poljin kirkkoon johonkin musiikkihartauteen ja paistoin pullat vasta kotiuduttuani sieltä. Isoveljen mukaan pullat olivat mielettömän hyviä…

Yhdet täysin-epäonnistuneet sämpylät muistan, kun ne olisi voinut myydä golfkentälle palloiksi. Yhteen pullataikinaan lisäsin mannaryynejä, kun jauhoja ei ollut tarpeeksi - se ei ollut hyvä idea.

Pääsääntöisesti leipomukset ovat onnistuneet. Mökillä leivoin pellillisen pikkupullia ja perunamuusin lopusta tein perunarieskoja ison määrän (42 kpl), mutta niitäkin olisi saanut olla vielä enemmän. Vävyn mukaan sataneljäkymmentäkaksi rieskaa olisi sopiva määrä meidän klaanille…

Tiedän mitä tein viisikymmentäyhdeksän vuotta sitten!

Eilen tuli kuluneeksi tuo otsikossa mainittu vuosimäärä siitä, kun minusta tuli isosisko. Pikkuveli syntyi kunnansairaalassa ja me isoveljen kanssa käytiin äitiä ja vauvaa katsomassa useammankin kerran ja vähän kait myös omin luvin… Viemisinä meillä oli voikukkia ja äidinikävä. Isoveli oli kuuden ja minä neljän ikäinen. Joka kevät tuo kerrottu tarina tulee voikukista mieleen…

Noitien päivä

Tänään on ihan oikeasti se päivä, kun noidat ovat liikkeellä! Kuvan todistusaineisto on noin viidenkymmenen vuoden takaa. Se oli sitä (hyvää) aikaa, jolloin länsisuomalaiset eivät tienneet virpomisesta eikä lampaanviuluista juuri mitään (tavallisista viuluista kyllä) ja lankalauantai oli kokko- ja trullipäivä. 

Perinteen vuoksi taas tämä kuva - olenhan irl perinnehenkisen kotiseutuseuran sihteeri…

Sairastumisen vuosipäivä ja unen pyöreät hedelmätornit

Tänään on tärkeä vuosipäivä. Tasan kaksi vuotta sitten päädyin isomman lähikaupungin sairaalaan. Seurasi diagnooseja, mittaamisia, lääkkeitä ja huolta aina jouluaattoon asti. Sen jälkeen sairaslomaa, mittaamisia, lääkkeitä ja huolta. Nyt on edelleen diagnoosi, lääkkeitä ja mittaamisia - mutta voin hyvin. Liikun paljon, syön terveellisimmin kuin ennen, nukun useimmiten hyvin ja vältän turhaa stressiä. Aina tuo viimeksimainittu ei ihan onnistu, mutta yritän sitä tietoisesti.

Tänä aamuna heräsimme jo puoli kuuden paikkeilla. Tuntui siltä, että yö oli siinä. Kuuntelimme radiota ja juttelimme niitänäitä, kun päätimme kuitenkin vähän vielä torkahtaa ja suljimme radion. No, havahduimme reaalitodellisuuteen puoli yhdeksältä. Jatkoyö oli tarpeen, sillä nyt on hyvä ja virkeä olo. Näin muutamia unia, joista en muista mitään muuta kuin viimeisen unen viimeiset lauseet: Tarvitsen lisää aikaa. Haluaisin rakentaa pyöreitä hedelmätorneja.

Kausi on korkattu!

Oikeastaan korkkasin jo viime viikonloppuna Turussa… Syksyn ensimmäiset satsumat pääsivät ostoskärryyn, kassiin, kotoseen ja nassun kautta massuun. Paikallinen korkkaus tapahtui eilen illalla. Olivat tosi hyviä ja tunnustan syöneeni kolme.

Sain tänä aamuna ahaa-elämyksen, joka liittyy näihin kaikkiin ns. pikkuoransseihin. Tällä kertaa tiesin ostavani satsumia, mutta sitten tulee mandariinit ja klementiinit. No, joka tapauksessa… Kun odotin Esikoista, söin pikkuoransseja rekkakuormittain. Ja - tsädäm - Esikoinen on meidän klaanista se, joka ruskettuu kesäisin eniten ja jota on luultu ulkomaalaiseksi ihonvärinsä vuoksi. Voisiko pikkuoranssien syömisellä syksyllä -84 olla tekemistä tuon asian kanssa? Minä vaan kysyn! 

 

Aamupala, Mauno Koivisto ja Helsingin metro

Olen aamupalaihminen, tosin en ole ollut sitä aina. Vuosikymmeniä sitten aamupalani oli yleensä kuppi tai useampi kahvia ja enimmillään yksi voileipä sen kanssa. Se oli sitä aikaa, kun Mauno Koivisto valittiin presidentiksi, Helsingin metro aloitti säännöllisen liikennöintinsä ja minun sukunimeni oli vielä supisuomalaista merkkiä.

Presidentin nimi on vaihtunut monta kertaa, minun vain kerran ja metro on saanut hieman jatketta. Aamupalasta on muodostunut päivän tärkeä avaus. Se vaihtelee, sillä en jaksaisi toistoa aamusta aamuun. Kuvan aamuna siinä on ollut viiliä, kiiviä, satsumaa ja lisäksi leipää ja kahvia. Täksi aamuksi tilasin pienen puuron, kahvia ja sämpylää Tartexilla, juustolla ja paprikalla. Kohta on aamupalan aika! 

Erilaista omistamista jo vuositolkulla!

En muista, mistä se alkoi, mutta jo vuosia sitä on jatkunut. Ensin niitä oli tietysti harvemmin, kun liikuin vain silloin tällöin. Päivälleen kymmenen vuotta sitten omistuksen sai Japanin uusi kauppaministeri , kaksi vuotta sitten kirsikkatomaatit ja vuosi sitten omistin silloisen lenkin kotiinpaluulle&tihkusateelle. Omituinen omistamisen tapa on tullut jäädäkseen. Olen saanut merkinnöistä positiivisen huvittunutta palautetta ja jatkan liikuntasuoritusten omistamista. Tämän postauksen omistan sinulle, joka luet tätä. Juuri ja vain sinulle.