Oi niitä aikoja!

Hyvää lankalauantaita! Olen syntyisin Keski-Pohjanmaalta ja elänyt siellä trullien kulta-aikaa. Lankalauantaina kierrettiin noidiksi pukeutuneina ja saatiin kahvipannuihin jotakin pikkuhyvää tai kolikoita. Olen kuvassa tuo takimmainen. 

Mummu 138 v

Eilen illalla mietin päivämääriä ja sitä, miksi 17.9. tuntui jotenkin niin tutulta. Kaivoin sukukirjan esille ja sieltähän se tieto löytyi! Kuusiston mummu eli isäni äiti oli syntynyt 17.9.1887. Ida eli Iita oli pieni ja sitkeä ja kuoli, kun olin kahdeksanvuotias. (Samana vuonna menetin molemmat mummuni.) Yksi tosi selkeä muistikuva minulla on mummusta… Sairastin tuhkarokkoa tms ja mummu oli meillä tekemässä saunavastoja. Hän tuli katsomaan minua, kun makasin hyvin ihmeellissä paikassa, ns. radiopöydän alla. Pöytä on meillä Kettulassa ikkunan alla ja olen ollut kyllä aika pieni, kun olen mahtunut sen alla olemaan!

Jk. Jos isä olisi elänyt vanhaksi (kuoli jo 73-vuotiaana), olisi hän muistuttanut aina vain enemmän äitiänsä.

Tasan kuusikymmentä vuotta sitten

Kuusikymmentä vuotta sitten menin kouluun. Vuotta aiemmin mitä olisi pitänyt, mutta kun lukeminen ja laskeminen jo onnistui ja olin kaikkien (paitsi johtajaopettajattaren) mielestä ihan koulukypsä, se onnistui. Ensimmäisenä aamuna otettiin kuva kodin eli Keskipellon pihalla. Huomioita: kädet taskussa, kun ihan selvästi jännittää/otsa kurtussa, kun aurinko paistaa silmiin/kaksijapuolivuotias velipoikakin ujuttautunut kuvaan mukaan/minut kuulemma tunnistaa vieläkin tuosta kuvasta…- Koulumatka oli lyhyt. Alaluokkia pidettiin vanhan suojeluskuntatalon yläkerrassa. 

Huoleton olo

Näinä päivinä on ollut kuvan linnun olo. On tullut istuskeltua milloin keinussa, milloin taas pihatuolilla tai kynnyksellä miettien ihan-vaan-sinisiä ajatuksia ja välillä pyyhittyä hikeä otsalta kirjaimellisesti. Tämä muistuttaa niitä lapsuuden kesiä, kun sai lettipäätyttönä huolettomasti viilettää pitkin omaa pihaa ja kyläluutailla naapureissakin.

Runot ja minä

Runoja olen rustannut kymmenvuotiaasta lapsesta asti ja varsinkin ne ihkaensimmäiset olivat tiukasti riimillisiä. Runoratsu sai siis laukata, mutta suitsista pidettiin ankarasti kiinni. Nuorena aloin vähitellen löytää omaa tyyliäni kirjoittamisessa ja ihanteeni olikin Risto Rasa. Vanhempana runoilen harvakseltaan, silloin tällöin tilauksesta ja joskus ihan vaan kirjoittamisen ilosta.

Kuvan taulun näin kirpparilla. En ostanut, kuva riitti. Olen iloinen rytmin oikeellisuudesta ja tavujen määrästä.

Takimmainen noita

Hyvää lankalauantaita ja noitien/trullien päivää! Lapsena Keski-Pohjanmaalla virpominen palmusunnuntaina oli ihan nevöhöödiä ja trullien esiintymispäivänä oli vain ja ainoastaan juuri tämä lankalauantai. Mitään oksia ei jaeltu, mutta esitettiin runoja ja/tai lauluja. Kahvipannuun saattoi kilahtaa pari pientä kolikkoa ja muutama suklaamuna. Sen verran vähän ettei kenenkään tarvinnut kadehtia. Ja hauskaa oli!

Jk. Tämän kuvan laitan aina lankalauantaina, jos vaan muistan. Perinteet velvoittavat!

Jk2. Uusille lukijoille tiedoksi, että olen tuo takimmainen noita.

Lapsuutta kirjassa ja muutenkin

Eilen oli sopiva hetki kaivaa joululahjakirja hyllystä. Ensimmäisen luvun ehdin jo lukea ja teksti vaikutti hyvältä, sujuvalta ja kiinnostavalta. Se saa olla nyt olkkarikirjana, kun makkarissa on ilta- ja yökirja vielä kesken. 

Ykkönen saapui ja uppoutui Aku Ankan taakukirjojen maailmaan. Välipalalla meni kaksi voisilmäpullaa ja vaikka-kuinka-monta perunarieskaa, iltaruoalla iso annos makaronilaatikkoa ja iltapalallakin vielä vaikka mitä. Sai itse valita, luetaanko hänelle ennen nukkumaanmenoa vai pelataanko kolmisin Skip-Bo peliä. Peli voitti ja Ykkönen voitti.

Kolme yötä jouluun on…

Eilen aloitin kirjahyllyn perkaamisen ja jatkan sitä ihan kohta. Sen kummempaa inventaariota en aio kyllä pitää, kunhan nyt suoristan rivit ja pinkkaan kasat ja pyyhin hyllyt. Keskipellossa isä-Erkin puuhana oli joulun alla kirjahyllyn siivous. Aikaa meni kauan, kun isä pysähtyi aina lukemaan milloin mitäkin ja selailemaan kirjojen välissä olevia lehtileikkeitä ja muistilappuja. Minä taidan olla astetta nopeampi kirjahyllysiivooja, mutta aikaa kuluu minullakin. 

Ennen ja nyt

Eilen tuli lapsuusmuisto ihan yllättäen mieleen, kun luin aikakauslehteä. Se oli joulunumero ja lapsena Keskipellossa oli tapana nostaa kaikki joulukuussa tulleet lehdet eli varmaankin Kotiliesi, Yhteishyvä ja erikseen ostetut joululehdet kirjahyllyn päälle. Niitä ei luettu heti, vaan vasta jouluna. - Tuo tapa ei ole periytynyt minulle. Selailen lehden saman tien ja myöhemmin luen sitten kunnolla. Joskus moneenkin kertaan. 

Puhaltelua luvassa

Siperianhernepensas on se, mistä minulle tulee lapsuus mieleen. Keskipellossa ei moista ollut, mutta naapurissa oli ja kyllä niillä paloilla oli kiva puhallella/vihellellä. Ehkä juuri siksi minäkin joka vuosi puhaltelen ainakin kerran. Naapureiden iloksi tai inhoksi. Eläköön Laurilan pensas! 

Hölskymävaraa

Lapsuuteen kuului punaiset kumisaappaat ja palasin siihen takaisin, kun syksyllä yhdeksän vuotta sitten ostin itselleni kuvan kirkkaanpunaiset saappaat. Niiden kanssa on käynyt vähän hassusti, sillä ostettaessa ne olivat ihan sopivat. Kävelykilometrien jälkeen sääret sun muut on kaventuneet niin, että saappaissa on nykyään hölskymävaraa. 

 

Liioittelujuhlan tuntua?

Kun kerran lähes-kaikesta on otettava räpsy, niin tästäkin kaupan ikkunan tekstistä… Syntymävuotenihan se on, mutta ehkä ilmassa on liioittelujuhlan tuntua, jos toteaisin palvelleeni jo siitä asti! Kuulemma kiikutin viemään isälle tohvelit, kun hän tuli toimistotyöstä kotiin, mutta se olisi tuona vuonna onnistunut vain ryömimällä tai korkeintaan konttaamalla. Seuraavana vuonna jo kävelemällä.

Niin tai näin, tuo teksti huvitti. Ja -vittaa. 

Löysin tällaisen!

Eilen ilahduin suunnattomasti, kun pala lapsuutta tulla tupsahti mieleen ja omaan keittiöön! Käytiin naapurikunnan kierrätyspisteessä viemässä sinne kassillisen verran keittokirjoja. Samalla sitten katseltiin, olisiko jotakin kiinnostavaa. Oli yksi paita töihin, kirjoja ja kuvan sillihaarukka. Se on juuri samanlainen kuin kotikotona Keskipellossa oli ja siksi kotiutin sen. Varsinaiseen sillikäyttöön tuskin päätynee, mutta pikkuhaarukaksi kuitenkin. Niin kuin olisin palannut ajassa viisikymmentäplus vuotta taaksepäin… 

Jk. Tulitikkulaatikkohan on se perinteinen mitta-asteikko, josta voi päätellä haarukan koon. 

Ottamuksia 115

 

Kuurankukkakuva on Pupulan ovesta ja monen vuoden takaa. Kuvaa katsoessani yhtäkkiä muistin, kuinka lapsena ihailin naapuritaloja, joiden räystäissä komeili pitkiä jääpuikkoja. Muistan, että isä-Erkki opetti, ettei ole mitään syytä kadehtia sitä, että taloissa lämpö falskaa…

Pikkuoransseista se idea lähti...

Hidas aamu taas. Aamukahvi juotu puoli kymmenen aikoihin parin voileivän kyytityttönä. Kuorin vielä pari pikkuoranssia (en koskaan opi tietämään, onko nuo klementiinejä, mandariineja vai satsumia - olkoon sitten pikkuoransseja!) ja siitä se postausidea lähti...

Kotikotona Keskipellossa saimme aina joskus jouluaattovieraiksi Salli-tädin ja Helena-serkun (eli Helna-siskon) ja odotettu tuliainen (kaiken muun lisäksi) oli iso pussillinen pikkuoransseja. Se oli joulun herkkua, väriä ja makua! Syön pikkuoransseja ja muistelen tätiä, joka oli ihanan suorapuheinen, lahjomaton ja hyväntahtoinen. Oman aikansa omapäinen arkeilija...

Peppi, Anna ja minä

Kun olin lapsi, ihailin kahta fiktiivistä tyttöä. Toinen oli Peppi ja toinen oli Vihervaaran Anna. Molemmilla oli punaiset hiukset. Ehkä siksi värjäsin vähän vanhempana hiuksiani punasävyisiksi hennalla tai hiusvärillä. 

Peppiaikana äiti-Liisa kannatti minua niin, että hän palmikoi letteihini rautalankaa. Sain siis hiukset peppimäiseen muotoon ja muistan käyneeni linja-autolla Kannuksessa pianotunneilla peppileteissäni. Isäni ei ollut merikapteeni, eikä meillä ollut hevosta, mutta Keskipelto oli mielestäni Huvikumpu.

Anna-kirjani olen lukenut monenmonta kertaa. Nyt olen sitten draamasarjaan koukussa, kiitos Esikoisen, joka ilahdutti minua kuukauden Netflix -tilauksella. Ihan pari jaksoa on Annan elämää enää katsomatta kolmen kauden tarjonnasta. 

Mäet, portaat ja minä

Lapsen mielestä melkein suurinta, mitä tiesin, oli Kuusiston kallio. Se sijaitsi vähän mummulasta (=Kuusisto) Ullavaan päin ja mummulan pihassa oleva kivikin oli suurensuuri. No, minä kasvoin ja kalliot ja kivet pienenivät tai ainakin siltä tuntui.

Tänä talvena olen törmännyt (kuv.) mäkiin. Muutama vakituisen kävelylenkkitien varrella oleva mäki on kutistunut ja tässä viikko sitten en edes huomannut, että oltiin jo kävelty mäen harjalle. Se vaan oli mennyt siinä huomaamatta, kun oli laitettu töppöstä töppösen eteen. Nyt ei ole kyse kasvamisesta tai kunnon ehkä on. Hauska huomio. Sama juttu on portaiden kanssa. Odotan innolla tulevan kesän porraskävelyjä... 

Jonkinlainen maanvaiva

Tänään on Elman nimipäivä. Minulle tulee tuosta nimestä yksi lapsuusmuisto mieleen. -  Keskipellon lähinaapurina oli mm. vaatetusliike, jota piti lapseton pariskunta. Minulla oli tapana käydä heillä hyvin usein kylässä ja ehkä olin jonkinlainen maanvaiva. No, joka tapauksessa mies kertoi kerran, että hänen vaimollaan on kaikkiaan kuusi nimeä. Ihmettelin toki ja sain kuulla: Helvi Sanelma on myös Helvi Elvi Sanelma Anelma Nelma Elma. Uskoin tietysti, mutta muistan ihmetelleeni sitä pitkään ja hartaasti...

Lieto, Lillukka, Narcissus, Viola

Tänä aamuna ei suinkaan herätty siirtämään kelloja normaaliaikaan, kun kyse olikin siitä, että vaikka juuri nyt meidän kellot on vielä yhdeksässä, on todellisuus tuntia vähemmän. Eli vapaana aamuna ihan yhdentekevää. Tai perun puheeni, juuri NYT alkoi leipuri-talonmies-barista-autonkuljettaja-julkirakas-Mies väännellä viisareita ympäri taloa...

Tänään joskus muinoin nimipäiviänsä viettivät Lieto, Lillukka, Narcissus ja Viola. Kun olin lapsi ja nuori, oli lempinimeni Lilu. En tiedä, mistä se aikanaan oli tullut, mutta se oli hyvin yleisesti käytössä ja jotkut opettajatkin puhuttelivat lempinimellä. Ainakin kuvaamataidon opettajalle olin aina Laaksosen Lilu. 

Mistä olet?

Olemme asuneet tällä paikkakunnalla kaksikymmentäkuusi vuotta. Kun kertoo paikan nimen (Petäjävesi), moni toteaa tietävänsä sen kauniista Unesco-kirkosta. Joskus olenkin miettinyt, tietäisikö kukaan, jos vanhasta kirkosta ei olisi tullut maailmanperintökohde...

Lapsuuteni asuin Keski-Pohjanmaalla ja sen paikkakunnan nimen (Toholampi) moni sekoitti Tohmajärveen. Sitten saattoivat tietää, kun kertoi Kaustisen olevan naapurikunta. 

Nykyisessä työssä olen paljon paikannimien kanssa tekemisissä. Joku muutti jostakin tänne ja täältä johonkin ja tarvitaan vain päivämäärien ja mahdollisen puolison ja jälkikasvun etsimistä. Vähän sellaista salapoliisihommaa, vaikka ihan julkisesti ja päivänvalossa...