Kaikenlaista pikkuvihreätä

Eilen lenkiltä kotiin tullessa skippasin sillä kerta postipolun ja kävelinkin tien kautta. Ja yllätyin, kun etumetsässä oli lunta niin vähän! Marjanvarpuja ja muuta pikkuvihreätä törrötti puiden juurilla vaikka hurumykke. Perin omituiseen talveen kuuluu siis kaikenlaista eriskummallista. Tai ehkä en ole vaan ennen huomannut,, kun yleensä aina oikaistaan postipoluitse…

Kymmenen vai yhdeksän?

Kaksi kertaa vuodessa toistuu puheenaihe, joka peittoaa säät, sodat, koirankakat ja bensanhinnan. Ne, joille kesäajan ja normaaliajan muutos on periaatteessa ihan yhdentekevää, jaksavat meuhkata siitä eniten. Aika pieni asia se kuitenkin on Ihan Oikeiden Asioiden rinnalla.

Heräsin vähän yli neljä aamulla. Totesin, että olisi pitänyt herätä ihan tasan neljältä, niin olisin voinut siirtää kellonviisareita tunnin verran. Olin siis auttamattoman myöhässä. Ja jos tarkkoja ollaan, niin ne kellot ovat edelleenkin vielä kesäajassa… 

Jk. Korjaus: NYT ovat talviajassa, kun autonkuljettajani siirsi viisareita. Kellot pysyivät paikoillaan.

Juoruamisen taito

Eilen käytiin isommassa lähikaupungissa. Ehdittiin myös käväistä välikahvilla ennen kuin Goljatti meni katsastukseen. (Arvosanaksi tuli kiitettävän kiitävä.) Kahvit ja lohirieskat maistuivat hyviltä, mutta muuten tuokiossa oli ärsyttäviä piirteitä… Tiedättehän sen ilmiön, kun vanhemmat mieshenkilöt kansoittavat kahviloiden pöytiä juoden yhtä kahvikuppia tuntikaupalla tai pahimmassa tapauksessa istuen vain uutisoimassa/juoruamassa kuivin suin? Ja niin isolla äänellä että naapuripöytienkin väki saa ilmaista viihdettä kuullakseen. Ja kiroilevat. Jne.

Ensin minua ärsytti, mutta sitten tilanne alkoi vaikuttaa jo vähän koomiselta. Sanoin Miehelle, että nyt kyllä tiedän blogiaiheen seuraavalle päivälle…

Se oli hätkähdys!

Eilen hätkähdin toden teolla. Piti kaivaa Samu repun sivutaskusta ja kuvata todistusaineistoa talteen. Eihän näin aikaisin yleensä ole pihlajanmarjoja, eihän?! Vai onko tämä jatkumoa, kun kerran kaikki kukkii nopeasti niin myös marjoo nopeasti!

Sivuutan verkkokalvolta nuo marjat hyvin nopeasti ja jatkan keskikesää ihan muina naisina. Ehkä se oli  kangastus…

Ottamuksia 148

Leiriohjelmaan kuului uimisen, tikanheiton, potkupallon potkimisen (ja -kisojen katsomisen) lisäksi myös muutama kävelylenkki. Yhden tein yksin ja kaksi Esikoisen kanssa. Jommaltakummalta lenkiltä tullessamme hätkähdimme punaista lehteä. Kääk! Syksy oli lähettänyt tiedustelijansa ja ehkä tarkoitus olikin tulla nähdyksi. Muistaakseni viime tai edellisenä kesänä törmäsin (kuv.) samalla paikalla ja samalla viikolla samanväriseen yksilöön…

Niinku Lau-ri-la!

Kyllähän minä, kun kerran kaikki muutkin! Kyllähän Laurilassa, kun kerran muuallakin! Viime päivinä on kaikki mahdolliset ig-tilit ja fb-päivitykset olleet vihervoittoisia. Eilen etsin meiltä sopivia tavaroita ja otin kuvan, kun tulin kevään ensimmäiseltä aamulenkiltä. Siinä se nyt sitten on. 

En ole mikään euroviisufani. En ole myöskään lätkäfani. On vaan kestettävä tämä aika urheasti kuin nainen. 

Hajatuksia 28

Tänä aamuna pohdiskelin kahvimukin (ja voileipäparin) ääressä yhtä asiaa, johon kiinnitin huomiota taannoisessa vaalikeskustelussa. Ilmeisesti nykyään ei enää puhuta vahvuuksista ja heikkouksista. Nykyään kysytään, mitkä ovat vahvuutesi ja missä asioissa sinulla on haastetta/mitkä koet haasteellisiksi. Jotenkin minusta tuo on kyllä muutos huonompaan. Ei kai kukaan heikkouksistaan tykkää eikä haluaisi niitä luetella, mutta vahvuus ja heikkous on aina ollut kaikkien tuntema sanakaksikko ja ihan hyvä sinään. - Olen auttamattoman vanhanaikainen, myönnän sen. Edustan lähes dinosauruskautta ajatuksiltani…

Ihana taulu

Torstaina tämä taulu tuli kirpparilta vastaan. Ensin pidin kolmen euron hintaa liikana, mutta päätin kuitenkin ostaa sen. On juuri sopivan hölmö Laurilaan ja mielessäni näin sille jo paikankin: makkarin sängyn yläpuolella oleva hylly. Siellä se olla nököttää, vaikka kuvausta varten nostinkin sängyn päälle - ja laitoin taas takaisin.

Taulu on sukua sille ilmiölle, kun aina joskus me kaksi taputamme näennäisesti itsiämme selkiin jonkin erittäin onnistuneen asian/tapahtuman/jutun/reissun jälkeen. Ja sille, kun joskus virsikirjatöissä onnistuneen improvisaation jälkeen tekisi mieli tuulettaa ja huutaa: Jes! (Vielä en ole tehnyt sitä. Korostan: vielä.)

Kirja, josta en osaa sanoa oikein mitään

Joskus tulee lainattua kirjoja, joista ei oikein tiedä, mitä ne ovat eikä tiedä, tykkääkö niistä vai ei. Tuon kirjan sain seutuvarauksena lainaksi ja sen oikea koti on Viitasaaren kirjastossa. Olen lukenut kirjaa nyt neljäkymmentäkahdeksan sivua enkä vieläkään osaa oikein sanoa siitä mitään. Nimihän on raflaava, mikä onkin toki ollut tarkoituksena. En tiedä, mitä olisin ajatellut kirjasta silloin, kun minua oli vielä parikymmentä kiloa enemmän. Olen vähän ymmälläni. Ehkä osaan sanoa jotakin, kun olen saanut kirjan loppuun. 

Kotikutoisen floristin elämää

Olen ollut nyt kotosessa kaksi päivää ja olen ehtinyt kerätä kaksi kimppua vaaseihin ihan laillisilta kukkapelloilta. Kuulemma peltoja on kaikkiaan kolmekymmentäseitsemän ja vielä on vaikka kuinka paljon kukkia, vaikka eletään jo lokakuun puoltaväliä. Minulla kun on yleensä tapana retuuttaa hikisissä käsissäni kävelylenkeiltä mitä ihmellisimpiä kimppuja, niin nyt ainakin voin satsata laatuun ja näyttävyyteen. Hyvä Turku! 

 

Maailma on kaunis

Tänä talvena ollaan eletty postikorttimaisemassa. Lunta on aika paljon ja takapihalla luikertelee juoksuhautaa mukaileva postipolku. Kuvan siniset mökit ovat vasemmalta lukien Repola (huussi), Kettula (aitta) ja Pupula (kesäkeittiö). Ne odottavat kevättä ja käyttökautta.

Eilen illalla huomattiin somesta, että on revontuliaika. Ei muuta kuin ns. pilkkihaalarit molemmille, pipot päähän ja kengät jalkaan ja ulos. Postilaatikoilla tölläiltiin ensin, sitten käveltiin isomman tien varteen ja ihailtiin loimotusta. Ihan sellainen wau-efekti! 

Kopkop, vesimeloni!

Kesällä on monenlaisia herkkuja. Yksi niistä on kuvassa. Hyppäsi eilen ostoskoriin (huom, kokonaisena) sen jälkeen, kun oli kokeiltu koputtaa. Koputusta tehtiin ihan huvin vuoksi, vaikka on niitäkin, jotka koputtelevat ja kertovat sitten, oliko ääni tenori vai muuten sopiva. Edustaa varmaankin jotakin korkeampaa tiedettä, johon en yllä. 

Kiertäviä viestejä

Olen aika ikävä ihminen. Minulle ei kannata laittaa mitään kiertokirjeitä , joita pitäisi lähettää eteenpäin kymmenelle ystävälle kymmenen päivän kuluessa TAI minut kohtaa perikato tai lottovoitto menee sivu suun. En jatka enkä jaa. Vuosikymmenien aikana on tullut vaikka mitä kiertävää vastaan.

Sosiaalisessa mediassakin jaan harvoin näitä kiertäviä kuvia. Tänään aioin, mutta luin sitten, että voisin syyllistyä tekijänoikeusrikkomukseen. Teinkin itse oman meemin. Aihe pysyi samana, mutta toteutus on ihkaomaa ja kiintoavain Miehen.

Ei näy nallea, onneksi!

Eilen luin sosiaalisesta mediasta, että paikkakunnallamme voisi nähdä nalleja muuallakin kuin ikkunassa... Aika hurjalta kuulosti, joten jätämme edelleenkin metsälenkit väliin ja kävelemme vain asfalttia ja soraa. Uutisointi oli kylläkin tehty muulla kuin nalleotsikolla, mutta se vaan sopii hyvin tähän aikaan...

Poikkeuksellisesti kolme kuvaa

Piha yllättää kesällä ja talvella ja päivällä ja illalla. Eilen myöhään lähdin uhmaamaan hyttysinvaasiota ja otin mukaani Oton. Sillä tallensin muutaman otoksen iltapihasta ja omasta reviiristämme. Vihreä oli vihreämpää kuin kouluaikaisissa vesivärinapeissa.

Olen yhden kuvan koulukunnan kannattaja, mutta tuo vihreys sekoitti pääni. Siksi tällä kertaa kolme.

Ja vastaus on: liikuntapäivä!

Eilisestä tuli sitten liikuntapäivä, kun se kerran alkoi aamukävelylenkillä! Päivällä kävelin puutarhalle ja ostin vielä muutaman kesäkukan entisten kaveriksi ja siitä tuli vähän yli kahden kilometrin hyötylenkki. Illalla vielä ennen saunaa poljin tunnin verran spinningpyörää.  - Enpä olisi takavuosina uskonut, että nautin liikunnasta ihan rehellisesti sanottuna näin paljon. Oinaan kilpailuhenkisyys ilmenee nyt siinä, että kilpailen itseni kanssa. Siksi kirjaan liikuntavihkoon jokaisen ns. suorituksen ja kerran. Omituista, mutta totta. Totta, mutta omituista. 

Ennen ukkosta ja ilotulitusta

Kuva on eiliseltä puolenpäivän ajalta. Jos olisin kuvannut iltapäivällä, olisi siinä vähän sadetta, paljon sadetta ja hirmupaljon sadetta. Sitä nimittäin tuli eilen ihan laariin saakka ja luulenpa, että joissain paikoissa laarin laitojen ylikin...

Esikoisen perheellä oli matkapäivä ja siirtyminen seuraavaan sukulaisetappiin. Pakkaamista ja ukkosen seuraamista. Hyvissä ajoin vyötettiin Kakkonen turvakaukaloon ja siinä poika sitten tyytyväisenä odotteli, että kannetaan autoon. Istui kaikessa rauhassa autossa äitinsä kanssa, kun me muut vielä oltiin kuistilla tai lähellä autoa. Silloin jysähtijyrähtivälähtipaukahti taivaalla sellainen laukaus, että kaikilla meillä sydän löi yli sallittua nopeutta ja korvissa soi. Huh! Pahin ilotulitus oli onneksi sillä ohi ja ajeltiin asemalle odottamaan junaa. (Harmi vaan, kun ukkonen vaikutti myös matkalaisten liikkumiseen, joten helteisessä junassa matkantekoa kesti kolme varttia kauemmin mitä piti. Hyvä, että jaksoivat ja nestettä oli mukana riittävästi.) - Oli ihanat kesäpäivät ja saman tien tuli jo pienintä ikävä... ja toisiakin! 

Jos yksi pettää ja toinen jättää, niin kotkansiipi ystävä on!

Luit otsikon ja ajattelet ehkä huolissasi, että nyt Laurilassa on petetty ja jätetty, mutta ei! Halusin laittaa tuon ontuvasti tuunatun (anteeksi vaan, Aulikki Oksanen!) otsikon sen vuoksi, että nyt kotkansiivet taas nousivat! Pari viikkoa sitten kävin viimeksi tarkastuskäynnillä ja tilanne näytti huolestuttavan ankealta. Ehkä tämä lämmin kausi sai vihreät mutanttikiemurat esille ja auki. 

Nukuin viime yönä yhdestätoista puoli kahdeksaan heräämättä kertaakaan välillä. Sitä se pihapäivä teettää! 

Appelsiineja ja kuita

Jouluverhot olivat vaihtuneet jaffoihin viikko sitten maanantaina ja minulle kävi vanhanaikaisesti, kun sanoin torstaina, että vaihdetaan sitten viikonloppuna ne verhot. (Ja Miestä huvitti!)  En ymmärrä, miten en huomannut joulukuusten vaihtuneen appelsiineihin... 

Äsken käytiin pihalla katsomassa punertavanruskeaa kuuta. Olihan se aika skeöri. Jos ei olisi puita, olisi nähnyt vielä paremmin. Mutta valitsen mieluummin puut. 

Sen pituinen se!

Keväällä joissakin blogeissa kiersi kirjanselkärunohaaste ja kun aamurähmäisillä silmillä asiaa googlasin, sain selville ilmiön olevan Kuopion kaupunginkirjaston jo neljä vuotta sitten kehittelemä. No, joka tapauksessa eilen kirpparilla bongaamani kirjakasa oli varsinainen runo ja puhutteleva ilmiö. Jos kirpputorinkin nimi on Tarina, oli tuo sitten Tarinan tarina. Surullista, mutta totta.

Edit: Toivottavasti kukaan ei saanut ylimääräisiä sydämentykytyksiä otsikon ja kuvan takia... Tämä meidän avioliitto on hyvässä kunnossa.