Eilen satuin kuulemaan yhden äidin ja yhden tyttären välistä keskustelua lounaspaikassa. Molemmilla oli kauniit kesävaatteet, ikää nuoremmalla oli noin yhdeksän ja vanhemmalla sitten jonkin verran enemmän. He olivat ilmeisesti tulossa kevätjuhlasta, kun kerran aiheena oli todistus/betyg. Kaikki oli hyvin, mutta sitten äiti totesi, kuinka niin helpolla joistakin aineista olisi saanut paremman arvosanan ts. ruksin ylempään laatikkoon. Tytön olemus ikään kuin lysähti, leveä hymy kapeni ja jälkiruokakaan ei enää näkynyt maistuvan. Äiti ei tuntunut huomaavan, vaan jatkoi. Minua suretti, mutta samalla näin mielessäni otollisen pienoisnäytelmäaiheen... Anteeksi/förlåt!
Niin. Niin pienestä se on kiinni. Ja niin monella tavalla voi asiat esittää. Kaikkea ei tarvitse aina sanoa ääneen, latistaa toisen hyvää mieltä. Tuli vähän paha mieli, kun näin silmissäni tuon tapahtuneen :(
VastaaPoistaToivottavasti pieni tyttö on tänään saanut nauttia ensimmäisestä kesälomapäivästä onnellisena!
PoistaMeillä oli jotenkin ihan toisinpäin, kun kuopus vähän luimisteli, kun ei tällä kertaa kaikki ruksit ollutkaan siellä reunimmaisena. Minä päin vastoin totesin, että näin on oikein hyvä, täydellinen ei tarvitse olla ja että olen todella ylpeä hänestä. Kuten esikoisestakin, tietty!
VastaaPoistaMeitä on niin moneksi.
Lapsistaan saa ja pitääkin olla ylpeä! Hyvä sinä, hyvä te!
PoistaOlikohan äidillä tarkoitus innostaa vai lannistaa.??
VastaaPoistaSitä minäkin jäin miettimään... Tyyli vaan ei oikein toiminut, jos oli tarkoitus innostaa.
Poista