Sima on tänään juotavissa, ei Juotavissa...

Vapunaattoa! Sima on tänään juotavissa. Voi olla, että tekaisen lilliputtikokoisen munkkitaikinan jossakin vaiheessa, kun munkit nyt jotenkin kuuluvat vappuun. Soijanakkeja ja perunasalaattia ja vaikka mitä muuta on jääkaapissa odottamassa. Kuohuviiniä ei ole, mutta muita käymistuotteita löytyy tarvittaessa.

Vappu oli ennen maalla lapsena oikeastaan vain se vapunpäivä. Opiskeluaikana tajusi, että aatto on The Päivä ja vapunpäivä vain se dagen efter. Nykyään maalla vanhana voi nauttia molemmista päivistä koko rahalla ja täysin siemauksin.

Runouden kynnys on matala

Runous on kuulunut elämääni vuosikymmeniä. Ensimmäisen runoni kirjoitin kymmenvuotiaana ja siinä oli tietysti loppusoinnut ja rytmit ankaran kaavan mukaan. Vuosikymmenien aikana runoratsun meno on vapautunut. Luen (ja kuuntelen mieluusti toisen lukemana) runoja ja kirjoittelenkin niitä yhä - tarvittaessa johonkin juttuun ja silloin tällöin siihen kuuluisaan pöytälaatikkoon.

Nykyään runoihin ei voi olla törmäämättä. Niitä kun on laseissa, tyynyliinoissa, seinätauluissa ja keittiöpyyhkeissä. Runouden kynnys on siis matala ja runomaailmaan on helppo astua sisään. Tervetuloa!

Aina on aihetta juhlaan!

Lapsenlapsi täytti eilen kolmetoista kuukautta. Meillä juhlistettiin merkkipäivää Miehen itsetekemällä porkkanakakulla. Kunnon venäläiseen tyyliin aina on aihetta juhlaan! 

Lapsenlapsen myötä huusholliin on ilmestynyt kaikenlaisia lapsitavaroita - kuvan keinutuoli, syöttötuoli, kylpyamme, turvakaukalo, vaunut, ruokalappu, muovilusikoita, muovilautasia jne. Nyt etsitään autoon isompaa turvaistuinta ja kesäksi mummularattaita. Hiekkalaatikko on suunnitteilla ja kuulemma kalareissukin sitten vaarin kanssa muutaman vuoden kuluttua... 

Alueella tallentava kameravalvonta

Kuvaaminen on koukuttava harrastus, joka olisi entisenä filmiaikana maksanut maltaita/markkoja. Nyt digiaikana se tuntuu lähes ilmaiselta huvilta. Ei tarvita kuin kamera, yksi tai useampia objektiiveja, muistikortti ja yksi tai useampi idea. - Viikko sitten lauantaina kuljeskelin kamera kaulassa pitkin Aurajoen vartta. Aioin kuvata saaristolaismarkkinoita, mutta toisin kävi. Väkeä oli kauniina päivänä niin tajuttoman paljon liikkeellä, että eteneminen tapahtui säntillisissä jonoissa ja vaikea siinä olisi ollut napsia kuvia. Kuvasinkin sinä päivänä kaikkea muuta. Talojen ikkunarivistöjä, kylttejä (yksi heikkouteni) ja yksityiskohtia.  

Saako omasta työstään tykätä/pitää?

Nykyään pitäisi koko ajan valittaa jostakin. Jos ei ruokakaupan vaillinaisista valikoimista, niin sitten huonoista julkisen liikenteen yhteyksistä. Kaiken uhallakin en valita. Kaupoissa on niin paljon tavaraa, että valinnan vaikeus iskee hyvin usein - ainakin tällaiselle pähkäilijälle kuten minä. Julkinen liikenne toimii ihan kohtuullisesti jopa tässä osassa Suomea. 

Työn huonoista puolista puhutaan yleensä siellä, missä kaksi tai kolme (saman alan) ihmistä on koolla. Hyvistä puolista harvemmin. Kaiken uhallakin sanon: teen todella mielenkiintoista ja mukavaa työtä, viihdyn työssäni. Neljällätoista viikkotunnilla ei tietystikään saa isoa palkkaa, mutta saa kohtuullisen korvauksen ja pitkät viikonloput. Tykkään! Pidän! 

Jk. Tämä ei ollut Kirkkohallituksen maksama mainos.

Tavararakastajan elämää

Pidän kauniista tavaroista ja ennen kaikkea tavaroista, jotka ovat uniikkeja. Tavaroista ja asioista, joissa on joku juju tai juoni tai jotka ovat olleet muiden kodeissa ennen meidän kotiamme. Vitivalkoisissa sisustusputiikeissa käyn ehkä parin vuoden välein ja jos satun saamaan palvelua, voin ostaa jotakin pientä ja halpaa (ja mieluiten värillistä) tai sitten poistun vähin äänin ulko-ovesta kadulle.

Pidän keramiikasta, puusta, lasista, kankaasta. Kovista ja pehmeistä materiaaleista. Olen Marjatta, tavararakastaja. Pärjään ihan kotihoidossa/-hoidolla.

En ole varastanut Kiasmasta mitään!

Pidän hyvin monenlaisesta huumorista. Ja taiteesta. Kiasmassa olen käynyt useammankin kerran, mutta en ole varastanut sieltä mitään. Kuvan mukin löysin kirpparilta ja mietin tuota euron ostosta harvinaisen pitkään. Päässäni raksutti, että mukeja kyllä on vaikka minkälaisia jo ennestään. Sitten taas vastaääni raksutti, että tuo on kyllä aika hauska ja ehkä sen huumorin vuoksi sitten mukin meille kotiutinkin. 

Tänään on lomasen viimeinen päivä. Paluu arkeen on siis edessä. Olen tyytyväinen breikkiin, vaikka nuha ja yskä pääsivätkin muuttamaan suunnitelmia jonkin verran. Kohta alan olla ihan normaali. Tai siis sellainen, millainen olin ennen nuhan ja yskän yllätyshyökkäystä.

Jyri ja Yrjö - mahtityyppejä molemmat!

Tänään on Yrjön, Jyrkin, Jyrin, Yrjänän, Jorin ja Jirin nimipäivä. (En minä kaikista sankareista niin piittaa, mutta kahdesta kylläkin!) Olen nimipäiväsankarin äiti ja nimipäiväsankarin tyttärentytär. Tämän päivän postauksen kuva vuodelta 1985 on pojasta,  jonka ylpeä äiti olen ja joka tottelee nimeä Jyri Antero. Hänen äidinäidinisänsä oli nimeltään Yrjö Nikolai. Mahtityyppejä molemmat miehet. Nuoremmalle onnittelut lähtevät Tehtaankadulle ja vanhemmalle tuonilmoisiin. 

Ostin auton!

Keväisin iskee kuulemma usein autokuume ja ajoneuvo pitää päästä ehdottomasti vaihtamaan. Eilen minäkin ostin auton ja peräkärryn, vaikka korttia ei olekaan!  Kuvan ajoneuvo löytyi kirpparilta puolen euron hintaan ja ilahdutti kovasti. Leluasiantuntijat tietävätkin ilmeisesti noista kaksivärisistä renkaista, että auton on tehnyt ruotsalainen lelutehdas Viking Toys, joka on perustettu vuonna 1974. Autot ja muut on suunniteltu sisä-ja ulkoleikkeihin ja kestävät myös astianpesukonepesun. Eipähän sitä voi autosta enempää toivoakaan, kun hintakin oli kohdallaan... 

Pitääkö kaikkea kuvata? Pitää!

Minulle hymyillään ja nauretaankin (olen antanut itselleni kertoa, että hyväntahtoisesti), kun kuvaan niin paljon ja kaikkea mahdollista. Eilenkään en voinut olla kuvaamatta aamupalaleipää, kun kurkun vihreä väri ja hauskan epätasainen reunamuoto olivat niin puhuttelevia ja viehättäviä. Kuvaamisen jälkeen leipä kurkkuineen päätyi lopulta kurkkuun.

Facebookissa on mahdollista katsoa aina vanhoja päivityksiä ja kyllä minua aina joskus nolostuttaa. Tekstit nyt on mitä on - tyhmiä ja tosi tyhmiäkin - mutta valokuvien suhteen minulla silloin seitsemän vuotta sitten ei ollut minkäänlaista itsekritiikkiä. Jokin aika sitten näytin Miehelle yhtä männynrunkokuvaa, joka oli sumea ja epätarkka ja liianlähi ja tyhmä ja kökkö. Seitsemän vuotta sitten se ei ilmeisesti nolostuttanut, mutta nyt kyllä teki sitä ja satasella...

Sisustusohjelmista näppyjä ja hengitysvaikeuksia

Erehdyn aina välillä katsomaan ohjelmia, joista saan kyllä muistiinpanomateriaalia, mutta jotka muuten aiheuttavat näppylöitä ja hengitysvaikeuksia. Viimeksi tällä viikolla näin tapahtui. Sisustusalan ammattilaiset kiertelivät koteja. Yksi toteamus: Tänä päivänähän on taas trendikästä käyttää olohuoneessa kirjahyllyjä ja ne koristellaan sitten niillä tavaroilla, jotka on itselle tärkeitä.  Koristellaan? Toinen lähes yhtä kuolematon toteamus on eräästä toisesta ohjelmasta, jossa sisustustoimittaja esitteli omaa kotiaan ja toteamus kuuluu näin: Tuo talja on tuossa (pöydällä) sen takia, että siinä on vihreä kangas, joka ei yhtään sovi tuohon tauluun. Toinen taulu tilalle? - Myönnän olevani ilkeä ihminen. Varokaa, sisustusohjelmaihmiset! Muistiinpanoja näpytellään Steven muistiin jatkuvasti...

Lähes kuulumattomiin

Poden ryskäyskää ja kuhanuhaa. Juon koko ajan (mehuja ja vettä), niistän paalikaupalla nenäliinoja, yskäni ei ole mitään tyylikästä naisyskää, vaan römeää tynnyriyskää. Äänestä ei voi paljon sanoa, kun se on häipynyt lähes kuulumattomiin. No, voisihan sitä asiat olla paljon huonomminkin, joten en valita kuin ihan vähän ja tuon verran.

Olen viihdyttänyt itseäni laadukkailla sarjoilla kuten Team Ahma ja Kummelit. Elokuvista mainittakoon Nuija ja tosinuija, Haaviston Leeni ja Kielletty hedelmä (se nyt on oikeasti hyvä!). Lukeminen on rajoittunut lähinnä lehtiin, vaikka kirjaston kirjoja on vino pino pöydällä.

Täytän tänään seitsemän vuotta!

Bloggaajana täytän tänään seitsemän vuotta. Minusta voisi sanoa vaikkapa näin: Seitsenvuotias bloggaaja alkaa ulottaa mielenkiintoaan kotiympäristön ulkopuolelle. Hän kiinnostuu uusista asioista ja harrastuksista. Hän on herkkä kritiikille ja vähättelylle. 
Blogin olemassaolosta saan kiittää esikoista, joka lempeän sinnikkäästi jaksoi painostaa minua blogimaailmaan. Ja vastasin pitkään: Eihän minulla ole mitään kirjoittamista! No, jostakin kumman syystä seitsemän vuotta sitten aloitin bloggaamisen ja päivääkään en ole katunut. Kirjoittamista on riittänyt...

Tanssii kameran kanssa

Eilen illalla etsin yhtä kuvaa kännykän uumenista. Ei löytynyt, mutta ei se mitenkään erityisen tärkeä ollutkaan. Löysin monta muuta, jotka olivat täysin unohtuneet. Esimerkkinä tuo tämänaamuinen kuva. On mainoksesta otettu ja peräisin elokuulta -14. Ai että miksi? No, sitä en muista - ehkä nuo sanaparit olivat osuvat/sattuivat kolahtamaan.

Oikeat tanssitaitoni ovat hyvin puutteelliset. Valokuvaamisessa väitän kyllä tanssittavani kameraa. Mielenkiintoista puuhaa, joka vie mukanaan, mutta en vikise.

Kirjoita postikortti!

Olen aina ollut postikortti-ihminen. Omassa korttivarastossani on kymmeniä ja taas kymmeniä erilaisia kortteja erilaisiin lähetystarkoituksiin.  Kun haluan hemmotella itseäni, käyn ihanimmassa paperikaupassa, mitä maa päällään kantaa. Onneksi sinne on meiltä vain reilut kolmekymmentä kilometriä matkaa... 

Äiti-Liisa lähetteli paljon kortteja meille ja lapsille. Onnittelutarkoituksessa ja ihan muuten vain. Ehkä se on jättänyt jälkensä, sillä minäkin lähettelen lapsenlapselle niitä ihan muuten vain -kortteja aika usein. 

Syy tämän päivän postausideaan ei tullut puskista vaan eilen postissa. Kuvan kortti tavoitti minut lomasella ja oli hieno yllätys. Onnea on postikortti!

Elämä, kohtalo, Zarathustra tai jokumuu

Elämällä ja kohtalolla on tapana järjestää hauskoja, jopa ihan järjettömiä juttuja/yllätyksiä. Sellaisen jälkeen tulee todettua, että niin oli määrä käydä. Uusin esimerkki eiliseltä vahvisti taas kerran sen... Keskiviikkona kuopus puhui yhdestä tavarasta, jonka olivat päättäneet hankkia. No, eilen torstaina olimme Miehen kanssa pitkään ostoksilla ja päätimme vielä käydä yhdellä kirpparilla, vaikka jalkoja jo väsytti. (Mies kysyi, jaksetaanko vielä käydä siellä ja sanoin, että jaksetaan.) Tutkiskelin isojen naisten vaatteet, kengät, lasten kirjat, lasten vaatteet ja pim! siinä se haluttu tavara sitten nökötti lattialla! Kuin uutena. Kuin pilvistä pudonneena. Kuin tilauksesta. Ei muuta kuin kassalle maksamaan se ja yksi kirja. Minua huvitti suunnattomasti ja huvittaa edelleenkin.  Niin oli määrä käydä.

Jk. Haluttu tavara oli Brion taaperokärry. Ikinä en ole tuolla kirpparilla (enkä kyllä rehellisesti sanottuna juuri millään muullakaan kirpparilla) nähnyt aikaisemmin sellaista. 

Lomanen ja siviilipalveluslaki

Tämä olisi nyt niin kuin lomasella! Ei pöllömpää, itse asiassa aivan mahtavaa! Eikä se oikeastaan haittaa mitään, vaikka etukäteen riitti paljon töitä ja jälkikäteenkin riittää. 

Tänään tulee kuluneeksi 85 vuotta siitä, kun Suomen ensimmäinen siviilipalveluslaki astui voimaan. Juhlimisen arvoinen asia ja liippaa minuakin aika läheltä, kun olen synnyttänyt yhden sivarin ja kutonut kuutena vuonna sukkia ja muita lämmittimiä sivarisukkakeräykseen. Jokaiseen sukkapariin, pipoon, kaulaliinaan ja muuhun olen kirjoittanut lappuun Olen ylpeä sinusta. Esikoiselle toivottavasti olen muistanut sanoa sen ääneen, sillä sitä olen. Aikuisten oikeasti olen.

Patinaa vai kulunut?

Rakkaassa äidinkielessämme on sanoja, joita toiset käyttävät ihan sellaisenaan ja toiset taas muotoilevat trendiin sopivaksi. Pari päivää sitten törmäsin jossakin sisustusaiheisessa blogissa tällaiseen sanaan kuin patina/patinaa ja minun mielestäni sopivampi sana olisi kyllä ehdottomasti ollut kulunut. No, minä en olekaan mikään sisustusbloggaaja (en todellakaan!), joten en ehkä ymmärrä näitä kaikkia kiemuroita ja vänkyröitä.

Sanomalehtien syövereistä löysin yhtenä päivänä itselleni uuden ammattinimikkeen, jos jossakin vaiheessa en ole enää toimistosihteeri. Tai siis voisin tietysti ottaa free lancer -hommia jo nyt, kun nimike oli niin kutkuttavan ihana. Kokemusasiantuntija. Eikö olekin kerrassaan upea?! Ja kokemusta on monenlaista.

Tässä iässä (56) pohdiskelua

Elämä on tässä iässä (56) sitä, että on tyytyväinen itseensä ja työhönsä. Toisaalta periluterilainen kasvatus vai mikälie vaikuttaa tietysti vähän siihen, että pelkää ylpeyden hengen valtaavan, jos tuon sanoo äänen. Silläkin uhalla sanon. Ja vaikka isoilla kirjaimilla, jos on tarpeen. 

Elämä on tässä iässä (vielä 56) sitä, että ei tarvitse väkisin yrittää miellyttää toisia. Jos jonkun kanssa ei nappaa tai kemiat ei toimi, niin sitten ei. No, yllätyksiäkin tapahtuu, joten kaikki ei ole aina niin kiveenhakattua... Kokemusta kun on ei-nyt-ihmeestä, mutta kemioiden mukavasta sopivuudesta paremmin kuin ennen.

Elämä on tässä iässä (edelleen 56) sitä, että on onnellinen. Arjen proosassa on lyyrisiäkin sävyjä ihan tavallisena tiistaiaamuna, torstai-iltana tai keskellä perjantaipäivää. Olen minä onnellinen...

Aurinkoa, pilviä ja pihakahvit

Meillä on tapana juoda kevään, kesän ja syksyn mittaan hyvin usein pihakahveja ja kesällä usein syödäänkin pihalla. Ei se vaadi muuta kuin joko kahvin keittämisen sisällä ja tarjoamisten kantamisen Kettulan eteen tai kesällä kahvin keittämisen kesäkeittiössä ja pihapöydän kattamisella.

Eilen korkattiin pihakahvikausi. Mies kävi ensin tarkistuskäynnillä ja palasi sanoen, että kyllä siellä tarkenee, kun laitetaan tarpeeksi vaatetta päälle. Niin tehtiin ja kannettiin kahvit, perunarieskaset, keksit ja muut Kettulan eteen. Kummallakin oli lisäksi kirja ja aurinkolasit. Aurinko lämmitti kahvinjuonnin ja lukemisen ajan, kunnes taivaalle alkoi ilmestyä lisää ja lisää pilviä. Oli pakko kerätä kimpsut ja kampsut ja tulla sisälle. Kausi on kuitenkin avattu!

Muutaman kolikon hyvä päivä

Eilen oli hyvä päivä. Olin ilmoittautunut naapurikylän kirpparitapahtumaan ja niinpä aamuyhdeksän jälkeen olin laittamassa pöydälle liinaa ja liinan päälle kirjoja, elokuvia, kodin pikkusälää ynnä muuta meille tarpeetonta. Reilu kolme tuntia meni tosi nopeasti ja sain jotakin pois huushollistamme. Tein yhden nuoren lautapeliperheen onnelliseksi heille-uudella-pelillä, samoin ilahdutin yhtä puutarhanaista edullisilla alan kirjoilla, yksi teekuppi-ihminen sai kauniin sinisävyisen laatan teekuppinsa alle jne. Muutama kolikko sieltä ja muutama tuolta.

Illalla katsottiin aivan mielettömän hyvä elokuva, joka oli tanskalainen. Kosto (Hævnen) vuodelta 2010 osoitti taas kerran sen, että kyllä Pohjoismaat kasvattavat loistavia elokuvantekijöitä ja että valitettavasti Suomi tulee aika lailla viimeisenä siinä porukassa...

Kippari-Kallen ja Mari-miniän voimalätyt

Pari päivää sitten aloin puhua pinaattilätyistä ja eilen sitten tein niitä! Jos olisin muistanut ottaa pakastepinaattipussin ajoissa sulamaan, olisi taikinaan tullut pelkästään maitoa, mutta nyt laitoin puolet nestemäärästä kuumaa vettä. Niin mutta se resepti nyt kuitenkin...

Pussillinen pakastepinaattia

5 dl maitoa

2 kananmunaa

3 dl vehnäjauhoja

0,5 tl suolaa

Voita, rypsiöljyä

Sekoita ainekset ja anna taikinan turvota puolisen tuntia.

Paista lätyt ja käytä joko voita tai rypsiöljyä paistamisessa.

Laurilan valurautainen lättypannu oli vielä kesäkeittiön eli Pupulan puolella, joten otin käyttöön pienen blinipannun ja paistoin lätyt sillä yksitellen. Aikaa kului yllättävän paljon, mutta eihän minulla ollut mihinkään kiire... Taikinasta tuli kaikkiaan 24 lättyä.

Jk. Kippari-Kallehan on tunnettu pinaattityyppi. Meidän pikkusakissa tunnetumpi on Mari-miniä. Siksi nimesin reseptin näiden kahden mukaan.

Elämänmenoja ja -tuloja

Lukulistalleni kuuluu aika monta erilaista blogia. Viikkojen, kuukausien ja vuosien aikana olen oppinut tuntemaan / päässyt kurkistamaan & ihmettelemään erityyppisiä elämänmenoja. Joillakin on puutetta ajasta, joillakin rahasta. Toisilla on kaikki asiat aina kukkaruukkujen asentoja myöten millimetrijärjestyksessä. Erilaisuus on mielenkiintoista, haastavaa ja opettavaa. Niinhän se on kyläilynkin kanssa, kun voi ihailla sisustusratkaisuja ja siisteyttä ja interiöörejä ihan oikeasti ja sitten tulla omaan kotiin ja todeta, että tämä on kuitenkin juuri sellainen, jossa haluan oikeasti asua. Näin totesi jo aikoinaan oma äitini omasta kodistaan...

Everest, huhhuh!

Neljän vapaapäivän rypäs tuntuu ylelliseltä, kun takana on kaksi työviikonloppua. Neljä vapaapäivää, joista ensimmäinen on vasta aamussa menossa...  (Ja viikon päässä siintelee lomanen, joten olen erittäin onnellinen, autuas ja tyytyväinen.)

Eilinen elokuva oli Everest. Miehellä oli maaliskuussa nimipäivä ja hän sai sitten valita itselleen jonkin elokuvan ja pääsiäissunnuntaina se löytyi Linnainmaan Prismasta. Everest oli upea ja karmiva samalla kertaa. Elokuvan jälkeen päätimme, että on viisainta ottaa rauhallisesti ja korkeintaan reissata aina joskus Turkuun tai Tampereelle tai Helsinkiin. Ja jättää kiipeilyt muille.

Ottamuksia 3

Työpaikan eteisestä kantautuu useimmiten paljon juttuja. Keskiviikkoisin ja joka toinen maanantai on aina vähän enemmän ihmisiä liikkeellä ja silloin on mukavasti puheensorinaa. Kestoaihe on kiinanruusu ja maanantaina kuulin, kun sitä taas ihasteltiin. Eteisen tyhjennyttyä olin sen verran utelias, että menin Steven kanssa katsomaan ja nappasin kuvan. On se kaunis!

Onnea, äiti!

Tänään on/olisi äiti-Liisan syntymäpäivä. Hän täyttäisi 86 vuotta, mutta on viettänyt syntymä- ja muita päiviään tuonilmoisissa jo marraskuusta 1993 alkaen. Kun minusta tuli vuosi sitten mummu, ajattelin, että Ilmolla olisi voinut ihan hyvin olla molemmat isomummut vielä elossa... Mummuus on jäänyt kokonaan minun harteilleni. Onneksi ne ovat leveät.

Äiti oli syntyisin Kaustiselta, jossa suunnilleen kaikki osaavat soittaa viulua. Äitikin osasi ainakin vähän. Kansanmusiikkiverta virtaa siis minunkin suonissani sen verran, että voin mainita...

Jk. Valokuva on oletettavasti vuoden 1963 lopulta (tai 1964 alusta), kun toukokuussa syntynyt pikkuveli on vielä niin vauvamainen.

Herkullisen värikäs ja makuinen tofupaistos

Joskus sitä onnistuu kehittelemään niin hyvän reseptin ihan itse, että sen haluaa jakaa muillekin. Sarjassamme helppoa ja pikaista kotiruokaa... Maistuisiko?

Höyrytetään pussillinen pakasteparsakaalta. 

Leikataan kylmäsavutofu (Jalotofu) jonkinlaisiksi kuutioiksi, laitetaan pannulle hieman voita,

heitetään tofukuutiot pannulle saamaan väriä.

Silputaan joukkoon yksi sipuli ja jonkinlainen pätkä suippopaprikaa.

Käännellään ja sekoitellaan.

Todetaan parsakaalinuput sopivan napakoiksi, 

leikataan keittiösaksilla nuput vielä vähän pienemmiksi,

lisätään pannulle.

Käännellään muutaman kerran,

sirotellaan sekaan hiukkasen Herbamarea

ja

ruoka on valmista.

.....

Teen varmasti toisenkin kerran, kun jääkaapissa on tuota tofua ja ruokaa pitää saada kiireesti pöytään

Kukitettua elämää

Leikkokukat on elämän ihania sulostuttajia. Ruokakauppaostoksilla on nykyään niin vaivatonta (ja edullista) napata mukaan tulppaanikimppu viikonlopun kunniaksi. Ostoskärryssä täysin sulassa sovussa tulppaanit matkasivat eilenkin jäävuorisalaatin, tomaattipussin, banaanitertun, turkkilaisen jogurtin, kananmunien, maitopurkkien ja muiden kanssa kassalle asti, sieltä autolle ja kotiin.
Tein kuten ohje sanoo: leikkasin uudet imupinnat ja annoin kimpun seistä töröttää missätahansamaljakossa kylmässä vedessä tunnin verran ja vasta sitten etsin niille sopivan maljakon. Aikomus oli ensin laittaa kukat turkoosiin perintömaljakkoon, mutta se on ilmeisesti mökillä. Toinen vaihtoehto oli ruskea ns. painimaljakko (perintömaljakko sekin), mutta siihen kimpun olisi joutunut ahtamaan. Kolmas vaihtoehto oli yllättävä kokeilu, joka vaati varsien lyhentämistä ja muutaman lehden poistamista. Yllättävän lisäksi toimiva ja kaunis. Pääsee toistekin tulppaanitöihin.

Omat koirat purivat, isosta kupista teetä

Eilen olin kappelitöissä, kun haudattiin yli satavuotias. Kappelissa itkettiin ja muistotilaisuudessa jo vähän naurettiinkin, sillä muisteltava oli ollut hyväntahtoinen ja hauska. Hänen hautajaispäiväkseen sopi siis hyvinkin aprillipäivä.

Illansuussa kävelin kotiin. Pinaattilätty-päivällisen jälkeen jämähdin sohvalle. Illan elokuvaksi valikoitui Mikko Niskasen Omat koirat purivat. Onneksi Niskanen oli lopulta valinnut itsensä päärooliin eikä Kaarlo Wilskaa, sillä mielestäni Niskanen on huomattavasti uskottavampi Ilmari Kianto kuin Wilska olisi ollut. 

Iltateen join isosta kupista ja teen kera söin parasta näkkileipää, mitä tiedän eli Äijäsen Äiskän näkkäriä. Ja kymmenen jälkeen nukkumaan, muutama sivu Lasiruumita ja päivä oli täynnä ja nukahdin.

Ei mitään aprillia!

Tänään ei kannata uskoa kaikkea kirjoitettua/sanottua, paitsi tässä blogissa. Minä en aio aprillata ketään. En ainakaan tässä blogissa.

Nukuin yöni todella hyvin, vaikka katsoinkin illalla erittäin kökön kauhuelokuvan Scream 2 ja sen loputtua puolenyön jälkeen luin vielä muutaman sivun Lasiruumiit - dekkaria. Puoli yhdeltä sammui lamppu ja saman tien nainen. Unta riitti puoli kahdeksaan eli tässä on jo messengeröity kolmensadan kilometrin päässä olevan Miehen kanssa ja roikuttu muutenkin netissä.

Hyvää huhtikuuta! Perimätiedon mukaan huhtikuun pitäisi humauttaa lumet pois. Kyllä se minulle passaa.