Sen pituinen se!

Keväällä joissakin blogeissa kiersi kirjanselkärunohaaste ja kun aamurähmäisillä silmillä asiaa googlasin, sain selville ilmiön olevan Kuopion kaupunginkirjaston jo neljä vuotta sitten kehittelemä. No, joka tapauksessa eilen kirpparilla bongaamani kirjakasa oli varsinainen runo ja puhutteleva ilmiö. Jos kirpputorinkin nimi on Tarina, oli tuo sitten Tarinan tarina. Surullista, mutta totta.

Edit: Toivottavasti kukaan ei saanut ylimääräisiä sydämentykytyksiä otsikon ja kuvan takia... Tämä meidän avioliitto on hyvässä kunnossa.

Mikä on bloggaajan suuri virhe?

Olen yrittänyt välttää yhtä suurta bloggaajan virhettä. Se on se, kun ilmoittaa julkisesti, ettei millään meinannut keksiä aihetta tälle päivälle. Voihan tilanteen todeta kotioloissa omalle väelle, mutta se nyt ei ole niin vaarallista. Ja julkisesti voi toki kertoa, että vähän haasteellista oli tai että oli niin paljon erilaisia vaihtoehtoja. 

Tänä aamuna ei ollut mikään noista tilanteista. Tänä aamuna vaan laiskotti ja haukotutti pitkäksi menneen illan jälkeen. Aamukahvia odotellessa...

Kuvakulma hämää

Joskus kuva valehtelee ja kuvakulma hämää. Ihan tarkoituksella tai vahingossa. Viiden vuoden takaisessa kuvassa osittain tarkoituksella. Mäki tai rinne tai nyppylä näyttää tosi korkealta ja vaivalloiselta kavuta ylös. Totuus on jotakin muuta. 

Pikkurakas, ei mikään salarakas

Kun on pieni, on puolivuotispäiväkin mainitsemisen arvoinen. Siis: onnittelut mummun ja vaarin pikkurakkaalle, joka täyttää tänään kolme ja puoli! Ei taida mennä päivääkään, ettei jotakin pojasta täällä puhuttaisi tai kuvia katseltaisi tai muisteltaisi. Sellaista se isovanhemmuus on.

Kun on pieni, on jokainen edistysaskel mainittavan hieno ja jokainen opittu tieto iso asia.  Mummun Steven muistiinpanoista löytyi yksi kysymys tältä keväältä: Mitä tarkoittaa ´asettaa´ tieteessä ja taiteessa? Pikkurakas oli kysynyt niin äidiltään. En tiedä, menikö äiti sanattomaksi, mutta mummu ainakin - ja vaari.

Huumori löytyi puusta!

Huumoria ja varsin erikoista huumoria on aina siellä sun täällä. Kuvan teksti löytyi fillarireissun pohdiskelupaikalta muutama viikko sitten ja oli niin hulvaton, että ansaitsi ikuistamisen. Ilmeisesti tuolla seudulla näitä ilmoituksia on ollut ennenkin... Huumori on laji, joka toimii tai ei. Tässä tapauksessa sanoisin toimivan.

Kaiken uhallakin sanon kuvaa hyväksi

Omiin kuviin suhtautuminen ei ole niitä maailman helpoimpia asioita. Ei saisi tykätä liikaa, ettei haukuta itserakkaaksi. Parempi olisi, jos löytäisi korjaamista ja moittimista. Kaiken uhallakin uskallan todeta, että tämä neljä vuotta vanha kuva on mielestäni hyvä kuva, sillä siinä on syksy sellaisena kuin se oli ja on. Karua ja kaunista samalla kertaa. Puun paikka on Tampereen valtatien, Rieskalähteentien ja Tammispaltantien kolmiossa ja se on turkulaisia lempipuitani. 

Työpaikkani eilen

Eilen oli virsikirjatyöpäivä. Hieman ennen työrupeaman alkamista minun työpisteessäni oli tällainen näkymä. Keltainen laukkuni on kuvan vasemmassa laidassa ja olin juuri ehtinyt hakea pyykkinarulta kaksi pyykkipoikaa (sininen ja keltainen) varmistamaan yhden irtonuotin pysymisen telineessä. Aurinkovarjosta roikkuva valkoinen vaate ei kuulu minulle, vaan pappiskoulutuksen saaneelle henkilölle, joka pukeutui vaatteeseen tuohon tilaisuuteen eli puutarhakirkkoon.

Satoi vettä ja tuli rakeita. Sormia paleli. Väellä oli sateenvarjot ja minulla&Rolandilla (soittimella) aurinko-. Onneksi ihan koko aikaa ei satanut. Nämä ulkoilmatilaisuudet vaativat pioneeri- ja sivarihenkeä...

Kiireettömiä aamuajatuksia

Nautin kiireettömyydestä juuri nyt. Heräsin ennen kahdeksaa luomusti, mutta torkuin radion seurassa tunnin verran. Sen jälkeen olen lueskellut somen uusimpia juttuja edelleen vaakatasossa. Ehkä isoin asia oli Kiihtelysvaaran kirkon tulipalo. Mieleen tuli saman tien kesäkuu 1974, kun syntymäkotikunnassa paloi Lampin Suoja, jossa toimi kirjasto. Julkisten rakennusten palaminen syystä tai toisesta on vielä isompi asia kuin pelkkä tuhoutuminen - se on menetys, jota ei voi korvata rahalla eikä uudisrakennuksella.

Kävely on mun juttu!

Eilen kävelin tähänastisen elämäni toiseksi pisimmän lenkin. Aamupalan jälkeen oli hyvä pössis lähteä ulos. Sää oli juuri sopiva ja kaikki palaset muutenkin kohdillaan. Askel kulki hyvin ja Moppe huolehti musiikista uskollisesti koko ajan. 

Lenkin pituus oli seitsemäntoista kilometriä. Tuo luku kuuluu elämääni muutenkin, sillä olen syntynyt seitsemäntenätoista päivänä ja talomme osoitenumero on seitsemäntoista. Jospa se olisi siis eräänlainen onnennumeroni! 

Jk. Pisin lenkki on ollut neljäsataa metriä pitempi kuin tuo eilinen. Ehkä jäit kuitenkin miettimään sitä...

Puistotien matkan verran

Syksy on runovuodenaikaa, jos mikä. Ja kuvan runo tulla tupsahtaa joka syksy mieleen. Syksystä -82 se on kuulunut elämäämme niin, että osaisimme varmasti sen ulkoa, jos keskellä yötä meidät herättäisi runouspoliisi tai runoustarkastaja. 

Ehkä tuossa runossa annettiin niin pieni lupaus, että se oli helppo täyttää. Ja tuntui hyvältä jatkaa yhteistä matkaa vielä lisää. Ja tuntuu... 

Elokuva ja kudin

Elokuva ja kudin on kokemukseni mukaan toimiva yhdistelmä ja erityisesti suomalainen elokuva sopii kutomisen kaveriksi kuin nappi takkiin ja nenä naamaan. Eilen illalla meillä oli katseltavana Matti Ijäksen Puolin ja toisin. Eipä oikein sytyttänyt, joten kudin edistyi monenmonenmonen kerroksen verran. Tänään mennään iltapäiväelokuviin (Maria by Callas), mutta en aio ottaa lankaa enkä puikkoja mukaan. 

Pieni ja suuri samaan aikaan

On esineitä ja asioita, jotka voivat olla samanaikaisesti hämmentävän pieniä ja hämmästyttävän suuria. Ihmeellistä, mutta totta. Mittakaavaan asettamisessa ja asettautumisessa sen huomaa parhaiten. 

Facebook muistuttaa vanhoista tapahtumista, jos niitä haluaa muistella. Minä teen sitä usein. Päivälleen neljä vuotta sitten saatiin kaksi omaa Tampereelta käymään. Heitä olikin sitten kolme, mutta se asia selvisi meille vasta heidän lähdettyään. Yksi hämmentävän pieni oli ollut mukana ja muuttui silmänräpäyksessä hämmästyttävän suureksi.

Keijuja! Vau!

`

Tämän aamun postauksen päähenkilöä/-löitä en saanut kuvattua, vaikka kuinka maanittelin ja yritin. Aiheeksi kuitenkin otan ja kuvana saa olla syksyinen pläjäys pihalta.

Olen edelleen sitä mieltä, että asenne ratkaisee. Tämä koskee myös suhtautumista banaanikärpäsiin. Kaikkihan tuntevat ne pienet ärsyttävät tyypit, joita leijailee aina välillä keittiössä. Jostakin luin niin hyvän ja toimivan vinkin, että jaan sen mielelläni eteenpäin. Kuvittele, että banaanikärpäset ovat pieniä keijuja. Ei ärsytä ollenkaan niin paljon. Suosittelen kokeilemaan! 

Emme ole fleksaajia!

Eiliseen vapaapäivään mahtui jääkaapin siivoaminen, keittiön lattian lakaiseminen, kaksi kävelylenkkiä ja kokkaamista. Mies tuli lapsenlapsivahtikeikalta päiväjunalla. Iltaruokaa kokattiin yhdessä eli Mies kuori muusia varten perunat ja minä tein nakkikastikkeen, jossa testasin ensimmäistä kertaa Atrian uutuusnakkeja. Sarjan tuotteet on suunniteltu etenkin fleksaajille, jotka vaihtelevat lihallisen ja lihattoman ruokavalion välille. Testasin pilkkomisvaiheessa yhden palasen verran, paistovaihteessa samaten ja lopullisessa kastikkeessa sitten enemmän. Olin tyytyväinen jokaisessa vaiheessa. Kastikkeeseen tuli nakkien lisäksi sipulia, suolakurkkua, tomaattipyrettä ja hieman yrttistä tuorejuustoa. Ja kastike oli tehty ihan rehellisesti voista, jauhoista ja vedestä. Ja suolaakin oli laitettu ja kasvisliemijauhetta. 

Jk. En saa provikoita, mutta voin hieman mainostaa ja suositella. 

Jk2. Kuva ei liity tekstiin. 

Hyvää Turun päivää!

Turun päivä on tänään ja sitä on vietetty jo vuodesta 1961 alkaen. Me ollaan havahduttu asiaan hieman myöhemmin, sillä Turun päivää/päiviä ollaan vietetty vasta marraskuusta 2013 lähtien... Instagramin profiilissa sanon olevani osa-aikaturkulainen, joka on tietysti aika voimakkaasti ilmaistu asia, mutta osa on nyt tietysti vaikka pienikin osa! 

Kolmesataa kilometriä on fyysisesti pitkä matka. Henkisesti vieläkin enemmän. Siellä tuntuu joka askeleella historia havisevan. Niitä paikkoja, joista on lukenut, voi itse samota ja siellä hengailla. Siksi kuvan mukaisesti sydämeltään... 

Lapsellista sisustusta ulkona ja sisällä

Elämä pitää ottaa vakavasti, mutta ei liian. Pientä tai isoa leikkimielisyyttä kuuluu olla elämän keitoksessa ja arkipäivän lavasteissa mukana. Meillä on ollut lapsellista sisustusta koko yhdessäolomme ajan. (Jopa ennen lapsia, toim.huom.) Siitä on sitten ollut helppo luisua vielä lapsellisempaan...

Pupulan edustalla näkyi olevan jonkinlainen parkkipaikka ja niin suloinen, että oli otettava kuva. Se, joka oli laittanut koneet järjestykseen, viihdyttää nyt vaaria hauskoilla jutuilla Hämeessä huomisaamuun asti. 

Vielä täysin avoin päivä

Eilen puolenpäivän jälkeen kävelin Miehen kanssa rautatieasemalle ja hän lähti sieltä taajamajunalla lastenvahtikeikalle Hämeeseen. Minä sitten kävelin pitemmän kierroksen kautta kotiin. Iltapäivällä kävin pihalla ottamassa kuvia ja sohvalla pienet päikkärit. 

Lastenvahtikeikkailija lähetti jo muutamia kuvia vahtikohteesta ja tänä aamuna oli lapsi herännyt seitsemältä. Kaikki siis hyvin. Niin täälläkin. Päivä on vielä täysin avoin. 

Hitaan aamun ajatuksia

Hitaat aamut on parhautta! Olen vuosikymmenien varrella oppinut kyllä aamuihmiseksi, jolle aikaiset aamut eivät ole enää kauhistus, mutta silti aikatauluton aamu on yliveto. Tänä aamuna heräsimme seitsemältä. Päätimme nukkua vielä vähän lisää. Se oli kaksi tuntia. Eli nyt on aamupuuro syöty ja kahvimuki odottaa pöydällä täytenä ja kello on puoli kymmenen.

Kuvan kävin ottamassa hetki sitten ja siinä on syksy pelkistettynä. Kuvan nimi voisi olla Neulasia yltympäriinsä. Hieman haikea ja samalla tyytyväinen pössis. 

Puuronsyönti tarttui!

Menin vuosikymmeniä sitten naimisiin puuronsyöjämiehen kanssa, joka keitti itselleen puuroa ennen töihin menemistä vaikka kello olisi ollut aamukaksi. Minulle maistui puuro muuna vuorokaudenaikana, mutta ei aamulla. Kunnes tämän vuoden maaliskuussa sain päähänpiston syödä aamupuuroa, kun sitä muutenkin meillä keitetään. Sillä tiellä ollaan edelleen. Lähes joka-aamuinen tapa ja yleensä aina Paratiisi - lautasesta.

Puuron kanssa ei syödä marjoja, ei hilloa eikä soppaa. Puurosilmänä on maapähkinävoita. Minulla on tapana myös kaataa vähän maitoa vielä sekaan. Ja on muuten hyvää!

Kaktusluonne

Huoneeni ikkunalaudalle kotiutui lauantaina kaksi kaktusta ja kuvassa on niistä toinen. Kaktukset ovat kiinnostavia ja sopivat piikikkäälle luonteelleni tosi hyvin. Olin vuosia/vuosikymmeniä sitten pätkätöissä yhdessä paikassa, jossa yhdessä kokouksessa heiteltiin (kuv.) kaktuksenpiikkejä ympäriinsä koko ajan. Se oli aika tyly kokemus. 

Olen kauan sitten kirjoittanut runon kaktusluonteesta.

Kaktushan minäkin -

kasvaa rehotan piikit pystyssä.

Uskollisen hoitajani yllätän

kukkimalla

jonakin keväänä.

Ei ollut mikään lepopäivä!

Eilinen oli todella mielenkiintoinen päivä. Aamulla lähdettiin kävelylle, kun oli niin kaunis ilma. No, kun oltiin kävelty jo tovi, alkoi Mies puhua, että olisi kyllä ollut hyvä ilma myös fillarilenkille. Ja siitä se sitten lähti... 

Palattiin lyhintä mahdollista reittiä kotiin takaisin (käveltiin siis 70 minuutin verran) ja lämmitettiin lounaaksi lauantain makaroonilaatikkoa, otettiin evästä mukaan ja lähdettiin polkemaan. Kohdevaihtoehtoja olisi kaksi ja kumpaankin oli saman verran kilometrejä. Menomatkalla päädyttiin sitten valitsemaan vaihtoehdoksi Palokka. 

Sää oli syksyisen kaunis, fillarit rullasivat hyvin ja hyvät kahvit perillä virkistivät - samoin kuin pienimuotoinen shoppailu muutamassa liikkeessä. Paluumatka sujui kymmenisen minuuttia nopeammin kuin meno-. Kotona oltiin iltakuuden jälkeen ja mittariin kertyi 70,5 kilometriä. 

Jk. Kuvan nappasin pysähdyspaikalta, kun kotiin oli enää kymmenen kilometriä ja oli proteiinipatukan mittainen tauko. 

Jos olkkariin haluat mennä nyt, niin tuskinpa yllätyt!

Tänään on teemapäivänä Halaa koiraasi -päivä. Koiraahaan meillä ei ole (eikä tule) ja naapurin koirat jätän suosiolla halaamatta ja nehän eivät ole minun kyllä muutenkaan. Pehmoeläimenä on yksi koira nimeltään Valle, joka muutama kesä sitten jäi mökille asustamaan ja on sen jälkeen viettänyt siellä talvetkin. Siellähän voisin käydä tänään täyttämässä teemapäivävelvoitteeni, mutta nyt aamutuimaan saa muutaman pehmoeläimen kuva riittää. Tiikeri, kettu ja jänikset ovat hyviä kavereita ainakin meillä...

Melkein telepaattinen yhteys

Eilen kokoustimme pitkästi. Ympäristö oli kaunis ja ruoka oli hyvää taas kerran. Asioita oli paljon. Lounastauon jälkeen oli aikaa myös kuljeskella ulkona ja minähän sitten napsin Taitolla muutamia kuvia, jotka sitten siirtyivät Stevelle saman tien, kun niillä (heillä) on melkein telepaattinen yhteys... Kokouksesta tuli mieleen muoti siinä mielessä, että me lyötiin tuleva joulu aika lailla lukkoon. Ei kuitenkaan olla mikään kansainvälinen värineuvosto, joka kokoontuu kahdesti vuodessa ennustamaan ja arvelemaan, mitä värejä joskus lähitulevaisuudessa tarjotaan sisustukseen ja muotiin. 

Lämmintä väriä postilaatikossa

Tyynynpäällisiä ei ole koskaan liikaa! Onnistuin huutamaan yhdellä nettikirpparilla kuvan yksilön ainoana kiinnostuneena huutelijana viime viikolla ja sain päällisen postilaatikkooni keskiviikkona. Se istui yhden isomman sisustyynyn päälle kuin hansikas ja sitten mustaan Koivutaru-tuoliin kuin olisi aina ollut siinä. Toi saman tien lämmintä väriä olkkariin. Väriähän siellä on muutenkin, mutta vähän erilaisia sävyjä tähän mennessä.

Minun piti herätä tänä aamuna vasta seitsemän pintaan, mutta olinkin tuntia etuajassa. Sisäinen herätyskello kai ajatteli, että reilut seitsemän tuntia on nyt tarpeeksi. Tänään on pitkän työkokouksen päivä ja aamuyhdeksältä aloitetaan kahvilla. Fillarimatkaa on kymnenisen kilometriä, joten päivän liikunta on hyötyä. 

Huoleton vesiosuuskunta

Yksi harrastukseni on lukea erilaisia ilmoituksia ketunhäntä kainalossa ja/tai pilke silmäkulmassa. Halpa ja hauska harrastus! Steven arkistosta löysin äsken melkoisen helmen. Kiinteistö on liitetty huolettomaan vesiosuuskuntaan. Ei siis niin nöpönnuukaa minkään asian kanssa, vähän sinne päin ja kukka rinnassa...

Olen toki tässä vuosien varrella huomannut, että näen komiikkaa ja tahatonta leikkisyyttä monessa ihan asialliseksi tarkoitetussa jutussa. Olen yrittänyt pyristellä tuosta taipumuksesta eroon, mutta ei onnistu - se on kroonista.

Jk. Kuvassa on  kanadalainen syystervehdys keskisuomalaisen pientilan pihalta.

Hupiostaja on ikävä ilmiö

Nettikirppiksillä ja muissa somen kierrätyspaikoissa on tullut tutuksi termit `hupiostaja, hupikyselijä, hupivaraaja`. Ovat kuulemma ihmisiä, joilla ilmeisesti ei ole aikomustakaan ostaa, kunhan kyselevät ja varaavat ja ovat ostavinaan. Ikävä ilmiö! Olen onnistunut omissa myyntiyrityksissäni olemaan tekemisissä vain hyötyihmisten kanssa, vaikka ihan hauskoja he ovat kuitenkin olleet. Vuosien mittaan olen kaupitellut omia ylimääräisiä astioita, kankaita, laukkuja jne. (Mies on aivan ilmiömäisen hyvä pakkaaja, joten astiat ovat matkanneet uusiin koteihinsa turvallisilla mielin postin myötä.) - Ethän ole hupiostaja, ethän?! 

Uusi sana!

Sanojen (ja vaikka minkä muun) keräilijänä minua ilahduttaa uudet sanat, uusiosanat ja sanat, joihin törmää (kuv.) milloin missäkin. Eilen luin vanhoja muistiinpanoja ja huomasin sieltä yhden ystävältä saadun sanan, joka on jäänyt blogittamatta. Siis tähän asti oli jäänyt.

Kaikkiallistuminen  on sitä, kun joku asia leviää kaikkialle. Sanan poimimisesta kiitän ystävääni Hannaa taas kerran... 

Jk. Voisiko sanoa, että kastelukannut ovat kaikkiallistuneet?

Taisi olla kangastusta?

Eilen poljettiin taas pitkä lenkki, joka fillaroitiin viimeksi toukokuun lopulla. Kilometrejä kertyi 78,3 ja aikaa meni kaksikymmentäkolme minuuttia vähemmän kuin viimeksi - nyt siis kolme minuuttia yli neljän tunnin. Olisiko kunto kohonnut? Oliko biorytmit kohdallaan? Oliko keli vaan niin rullaava? Hauskaa oli, vaikka rankkaa. Minä syyllistyin kyllä valittamiseen moneen kertaan matkan varrella, mutta pyysin kotona sitten anteeksi epäkypsää käyttäytymistäni.

Aika lähellä toista etappia nähtiin nuo tuolit. Pitihän ne kuvata. Vähän matkan päässä oli vielä viisi eriväristä tuolia keskellä-ei-mitään, mutta ne ikuistuivat vain verkkokalvoille. Ihan oikeasti olivat, ei siis kangastusta...

Juhlia voi viettää milloin vain

On juhlia, joita pitää viettää ihan oikeana ajankohtana ja sitten on toisia juhlia, joita voi viettää milloin vain. Joulu kuuluu ensimmäiseen kategoriaan ja venetsialaiset sitten toiseen. Ihan oikeana venetsialaisviikonloppuna olimme kolmensadan kilometrin päässä toisistamme, joten päätimme siirtää ne hamaan lähitulevaisuuteen. Se oli sitten eilen illalla. 

Tuunasimme venetsialaisista muutenkin vähän erilaiset, sillä vietimme niitä Kettulan viihtyisässä alakerrassa. Mies huolehti paikalle musiikin (Muistojen bulevardi x 2) ja minä pakkasin viisikkomaiseen koriin pikkutomaatteja, viinirypäleitä, juustokuutioita, suolakeksejä, suklaata ja punaviiniä. Kynttilöitä ja tulitikkuja unohtamatta. 

Ilta oli lämmin ja hämyisä. Oli mukavan rento tunnelma. Ehti tulla pimeä ennen kuin kotiuduimme/lauriloiduimme. 

Muistosanat elokuulle

Syyskuun ensimmäinen aamu on sumuinen ja aika lämmin. Ilmassa on kuitenkin jo aavistus siitä, mitä tuleman pitää eli syksyn kirpeyttä. Tällaisena aamuna kuitenkin vain heikko aavistus.

Elokuu oli hyvä kuukausi. Elokuussa tapahtui pieniä ja suuria asioita. Kymmenvuotistapahtuma kasvisruoan merkeissä jää mieliin, samoin kuin lomanen ja rakkaiden tapaamiset, matkustelu, hullunhauska liikuntaharrastus ja mustikat.