On runoja ja runoja. On polkuja, teitä, puistoteitä ja muita. On syksyjä. Ja vuosia. Silti aina jokin minussa kolahtaa (kuv.), kun näen syksyisen puiston ja sen tien. Saman tien mielessäni alkaa soida Jyri Schreckin runo. Niin kävi tälläkin kertaa...
"Emme lupaa mitään,
kuitenkin pidän sinua kädestä
tämän puistotien matkan verran."
Lokakuussa 1982 lainasin runoa. Joulukuussa 1984 meille syntyi poika, joka sai runoilijan etunimen. Aika mystistä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti