Voi poika, minkä teit!

(Kuva ei liity ollenkaan tekstiin, se vaan on eiliseltä.)

Mistä syystä otsikon kaltainen puuskahdus? No, Esikoinen oli se, joka vinkkasi minulle Downton Abbeyn ja sarja lumosi minut täysin. Pidin alusta asti Batesin pariskunnasta ja tietysti Carsonista, josta olen kirjoittanut aikaisemminkin. Kuuden kauden jaksot huipentuivat viime viikolla finaaliin ja tunnustan katsoneeni monemonta jaksoa päivässä... Siinä jäi kotityöt tekemättä ja välillä pyykit ehtivät odottaa koneessa muutaman tunnin ennen ripustamista ja en sarjan lisäksi ehtinyt juuri muuta kuin käydä töissä ja kävelemässä.

Sarja loppui ja etsin jotakin uutta. Löysin sarjan nimeltä Land Girls ja olen sitä nyt yhden kauden (viisi jaksoa) katsonut. Ihan jees, mutta ei vetoa ollenkaan kuten DA ja sitä ennen kätilöt. Näistä sarjabuumeista on ollut tietysti se tilastonegatiivinen seuraus, että varsinaisia elokuvia ei ole tullut paljon katsottua eli olen paljon jäljessä edellisten vuosien keskiarvoja. Enhän minäkään kaikkea ehdi!

Paljastus, tunnustus mikälie

Eilen kerroin työkaverille, että kun olen yksin, laitan harvoin ihan oikeasti ruokaa. Kerroin, että syön hyvin usein/useimmiten eineksiä. Pinaattilätyt ja muut valmisjutut on kova juttu. Pohjanoteeraus on tietysti lämminkuppi tai vastaava. Hups...

Kaikesta rimanalituksesta huolimatta on yksi juttu, mihin panostan ja se on kunnon aamupala ja kaunis kattaus ja sen kuvaaminen! Kuva on eilisaamulta. (Tälle aamulle katoin tarjottimen jo valmiiksi.) Hidas aamupala on ihanaa ja useimpina aamuna siihen on mahdollisuus. 

Falskilla syömisellä pärjää, joten ei tarvitse huolestua! Mieskin palaa taas pian reissultaan ja arki normalisoituu...

Muutto x 2

Muutimme tänne päivälleen kaksikymmentäkuusi vuotta sitten. Tavaraa oli paljon. Puut ja lapset olivat pieniä. Rakkautta oli ja on yhä. Jo ensimmäisellä käynnillä vuotta aikaisemmin kiinteistönvälittäjän kanssa oli tullut erittäin vahva kotiintulon tunne ja mehän ollaan aina olla oltu enemmän tunne- kuin järki-ihmisiä...

Esikoinen muutti vaimonsa kanssa eilen ensimmäiseen yhteiseen asuntolainakotiin. Tavaraa oli sielläkin ollut ihan riittävästi. Ja rakkautta... 

Yhdeksäntoistatuhatta ja kaksisataakaksikymmentäkahdeksan

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty tai oikeastaanhan se on vielä kokonaan tekemättä, mutta sanonnan tarkoitus on kannustaa ja sitä käytin itsekin eilen. Yhtenä päivänä nimittäin keksin ja sanoin ääneen lauseen, jota ennen en olisi sanonut: Tuostahan saisi yhdistämällä tosi hyvän lenkin. Paikallistasolla se tarkoitti sitä, että ensin uutta, sitten vanhaa Pengerjoentietä, sitten vanhalle kirkolle ja isoa tietä Esson kautta kotiin. Varasin taskuun Mopen, Reinon ja Osmon (askelmittari) lisäksi pari muumipatukkaa.

Ilma oli juuri sopiva kävelyyn. Oranssi anorakki oli juuri sopiva vaatevalinta. Jossakin vaiheessa (loppu-) alkoi ensin vähän tihuuttaa vettä, sitten vähän enemmän, mutta en ole sokerista ja oikeastaan se vaan virkisti. Kotona Laurilassa olin kahden tunnin ja neljänkymmenen minuutin kuluttua. Askelmittari näytti kuvan lukemaa eli olin kävellyt 15,4 kilometriä. Moppe-ennätys! Hyvä me!

Vihreä voittaa!

Viikko sitten luulin, että ne ovat kuolleet ja ihan harmitti ja suretti. Eilen vilkaisin sinne päin monen päivän jälkeen ja melkein piti hieraista silmiä silkasta ihmetyksestä: kotkansiivet nousevat taas kerran elämää ja kesäiloa kerien. Olin vaan ollut liian malttamaton. Voin tunnustaa, että se piirre aina välillä putkahtaa esiin. Olisiko oinasmainen piirre?

Pelargoniat pääsivät tällä viikolla ulos. Ovat vielä yhtä honteloita kuin kesälaitumelle päässeet vasikat, mutta luotan auringon voimaan. Yöksi ovat saaneet vielä hallaharson päälleen kaiken varalta ja näkyi viime yönäkin olleen pakkasta melkein kaksi astetta...

Rapsupiirakka ja talviturkki ja valtiolliset hautajaiset

Eilinen oli pitkä päivä, sillä siihen mahtui vaikka mitä. Aamulla herättiin kesämökiltä hyvien yöunien jälkeen. Aamupäivällä kävin tsekkaamassa raparperitilanteen ja sen verran löytyi, että leivoin suosikkirapsuversion. Seurasimme kolme tuntia presidentti Koiviston hautajaisia. Erityisesti kiinnitin huomiota musiikkipuoleen, joka oli onnistunut, laadukas ja koskettava. Tosin hienon Narvan marssin olisin Hietaniemessä jo korvannut jollakin muulla ja marssi olisi kaiken kaikkiaan saanut olla ns. karvan verran nopeampi. 

Iltaruoan jälkeen spinnasin yli tunnin ja sen jälkeen pääsin suoraan saunaan ja sieltä uimaan. Tai, eipähän sitä seitsemässä asteessa voi sanoa juuri muuta kuin kastautumiseksi, mutta silti! Nukkumaan mentiin myöhään, kun oli ensin katsottu elokuva Sleepers - Katuvarpuset. 

Minusta aamiaiselle ei sovi iloisuus

Olen aina pitänyt hovimestareista. Tarkennus: olen aina pitänyt elokuvien ja sarjojen hovimestareista. Heillä on merkillinen kyky pitää hyppysissään koko taloa ja heidän sanansa on laki. Tähänastinen suosikkini on ollut Hudson sarjasta Kahden kerroksen väkeä. Mutta nyt tämän kevään aikana tutustuin tyyppiin, joka on vielä paljon karismaattisempi kuin hän. Sydämeni kun on vienyt Downton Abbeyn hovimestari Carson. Ihana tyyppi! On! Kirjoitin muistiin hänen upean lauseensa, joka voisi olla myös pohjalaisen ihmisen sanoma: Minusta aamiaiselle ei sovi iloisuus. 

Jk. Esikoiselle tiedoksi, että viidennen kauden ensimmäinen jakso on meneillään.

Kuskin paikalla ja tässä tapauksessa kortitta

Eilen meillä talo hiljeni yhden täysikasvuisen ja yhden kaksivuotiaan verran. Illalla keräsin duplot isoon punaiseen muovilaatikkoon ja junaradan osat pahvilaatikkoon. Ikävä oli jo heti saman tien. Kaksivuotiaan varauksettomat hellyyspuuskat, suloinen hymy ja hersyvä nauru ovat meistä niin ihania juttuja...

Illan hyvä elokuva oli Wild - villi vaellus. Siitä yksi lainaus, jota en tunnista omakohtaiseksi, mutta joka muuten kolahti: En ollut ikinä kuskin paikalla omassa elämässäni. 

Kuulun neljäänkymmeneen prosenttiin

Eilen töissä tutustuin virtuaalisesti useampaan mielenkiintoiseen perheeseen, kun kirjoitin sukuselvityksiä ja virkatodistuksia. Joskus kirkonkirjojen tiedot saavat mielikuvituksen laukkaamaan ja yritän kuvitella jo-ammoin-kuolleita perheenjäseniä ilossa ja surussa, kirjaimissa ja numerotiedoissa. Joskus taas työ tietokoneella on täysin steriiliä word-pohjalla kirjoittelua. 

Otsikolla ei ole mitään tekemistä kirkonkirjaperheiden kanssa. Otsikko viittaa brittiläiseen tutkimukseen, jonka mukaan neljäkymmentä prosenttia ihmisistä huomaa parsan syömisen vaikuttavan virtsan tuoksuun. Meillä syötiin eilen parsarisottoa. 

Kuva on päivälleen neljän vuoden takaa. Silläkään ei ole tekemistä kirkonkirjojen eikä parsan kanssa. Siinä on vaan mielestäni kauniit värit. 

Oivalluksia, opettelua ja harjoittelua

Tässäkin iässä (58 v) sitä voi tehdä oivalluksia, joista voi olla hyötyä. Eilen illalla lähdin yhdeksän jälkeen Mopen kera junatreffeille eli suomeksi sanottuna vastaan Miestä, joka tuli iltakymmenen junalla kotiin. Oli vielä suloisen lämmintä ja ihanan hiljaista. Oivallus oli se, että tosiaankin kesällä voi/kannattaa kävelyt ajoittaa myöhäisiltaan tai sitten vaihtoehtoisesti aikaisaamuun!

Aamun kuva on useamman vuoden takaa. Kuuluu kansioon nimeltä Opettelua ja harjoittelua. Sitähän se on koko elämä: oivalluksia, opettelua ja harjoittelua...

Onko järkee vai ei?

Pienessä kunnassa/seurakunnassa yritetään ottaa huomioon tapahtumia järjestettäessä se, mitä tapahtuu muualla samaan aikaan. Yritetään välttää päällekkäisyyksiä. Useimmiten siinä onnistutaan, mutta aina välillä epä-. 

Miksi kirjoitan tällaista? Siksi, että ihmettelen tosi paljon tämän viikonlopun menoja kirkkotasolla. Samana viikonloppuna Helsingisssä on Kirkon musiikkijuhlat ja Turussa Kirkkopäivät. Miksi ihmeessä? Oletan, että monia kaksoisjuhlijoita olisi ollut! Äly hoi! Hei haloo! 

Jk. Oma lehmähän minulla tässä on ojassa, myönnetään... Olisin mieluusti mennyt Turkuun, mutta jouduin töihin, kun kanttori meni musiikkijuhlimaan ja sijaista tarvittiin. 

Jk2. Jos olisin päässyt menemään Turkuun, en olisi saanut nauttia toisen ison (92,5 cm) osatekijän ihastuttavasta seurasta...

Olen minä onnellinen!

Eilinen oli Erittäin Hyvä Päivä. Bhutanin onnellisuusindeksillä mitattuna varmasti hipoisi maksimia. Päivään sisältyi sataa metriä vaille kymmenen kilometrin kävely, alkuopetuksen perinnepäivä vanhalla kirkolla (minun osuuteni oli veisauttaa virsiä), hyvä valmispuuro lounaaksi, kuopuksen ja kuopuksenpojan saaminen meille kyläilemään, mahtavan lämmin päivä, maittava ruoka, iltaoleilu pihalla, tosi hyvä sauna ja Triominos-peli sitten iltamyöhällä. Eipähän päivästä oikeastaan puuttunut muuta kuin yksi iso (192 cm) osatekijä, jonka kanssa kuitenkin viestiteltiin pitkin päivää...

Kun minä unestani heräsin...

Joskus nukkuminen on niin tehokasta, että vähempikin tuntimäärä per yö riittää. Viime yönä riitti vähän yli viisi. En käyttäisi itsestäni tässä vaiheessa aamua sanaa pirteä, mutta jotakin sen suuntaista kuitenkin. Varhaisherännyt liippaa aika läheltä. 

Eilen pidin semisiivouspäivän. Tuurasin taloutemme viikkosiivousvastaavaa, joka on edelleen remonttipenttinä pääkaupungissa. Aion pitää varani, ettei vaan tämäkin tuuraus johda vakituiseen työsuhteeseen... 

Sain nimen

Ei ole vuodet veljeksiä, kun tänä keväänä on turha haaveillakaan Erkinpäivän vastasta! Toisaalta en osaa vastaa sitoa, mutta koivunoksia osaisin kerätä... Tänään ei kyllä sekään houkuttele, kun en tunne olevani risujen tarpeessa ja mitä muuta vasta nyt tänään olisi! 

Viisikymmentäkahdeksan vuotta sitten sain kasteessa nimen Vuokko Marjatta ja silloin oli toinen helluntaipäivä. Tänään havahduin ajattelemaan kummejani ja niitä ominaisuuksia, joiden vaikutuksia olen saanut lahjaksi. Yksi oli  leipuri, yhdellä oli hyvä muisti, yksi runoilee ja yksi soittaa...

Canonisointia omalla pihalla ja luvalla

Eilen illalla hipsin kameran kanssa ulos ja löysin kaikenlaista mielenkiintoista kuvattavaa. Pitsikäs vuokonpäivälahjani monen vuoden takaa (kuvassa) odotti pergolassa selvästikin, että sen ääressä juotaisiin päiväkahvit. Lupasin sille, että tuota pikaa! Raparperipenkissä pieniä päitä kohoili siihen tyyliin, että hitaasti mutta ehdottoman varmasti on rapsupiirakkamateriaalia ainakin jonkin verran tulossa. Lipstikkakeittoainekset yrttimaalla olivat myös heränneet talven jälkeen. Potentiaalia siis yllin kyllin.

Tulevana viikonloppuna on luvassa töitä, mutta myös huvia. Herra Duplomaakari tulee äitinsä kanssa viihdytyskiertueelle. Odotan innolla yhteisiä puuhia!

Naisen askel on kahdeksankymmentä senttiä

Sunnuntaina sain hyvää palautetta parhaalta kaveriltani eli Mieheltä. Kävelin häntä junalle vastaan ja kun sitten kävelimme yhdessä kohti kotia, hän totesi minun kävelevän paljon kovempaa ja eri tavalla kuin aikaisemmin. Tuo kohteliaisuus lämmitti tosi paljon! Onhan tässä talven ja kevään aikana kävelty melkoisia määriä (tarkka luku juuri nyt on 408,2 km), joten ehkä se näkyy jossakin muussakin kuin parina pudonneena kilona.

Ilman Moppea ei tulisi käveltyä ollenkaan niin paljon. Eilen illalla kävelin töistä kotiin ja vähän ennen kotia Mopelta loppui puhti eli siis akku tyhjeni. Onneksi vasta vähän ennen!  Ja ilman askelmittaria en mieluusti liiku. Otsikko on ihan omakohtaista ja koettua faktaa, mutta sen ovat kehitelleet Mies ja Esikoinen...

Äitienpäivän jälkeinen maanantai

Tänään on vaikka minkälaista teemapäivää. On Sukkahousupäivä, jota en aio missään tapauksessa viettää, kun ei ole pakko! On Olkihattupäivä, joka jää väliin omistamattomuuden takia. Kansainvälinen perheiden päivä osuu ihan nappiin, sillä sain pikkuveljen viisikymmentäneljä vuotta sitten. Onnea, Vesku!

Tänään on äitienpäivän jälkeinen maanantai. Työ kutsuu tekijäänsä muutaman tunnin kuluttua. Olen onnentyttö, kun saan mennä mieluiseen työhön...

Kiitos, (kun saan olla) äiti!

Äitiys lasketaan ninun mielestäni äitityövuosissa. Sen mukaisestihan olen ollut poikaesikoisen äiti kolmekymmentäkaksi vuotta ja tyttökuopuksen äiti kolmekymmentä vuotta eli yhteensä kuusikymmentäkaksi vuotta äitiyttä on jo takana. Lisäksi siihen vielä päälle yhdeksän kuukautta kummankin kohdalla, sillä koin tulevani äidiksi saman tien, kun raskaustesti näytti plussaa. 

Teoriani äitityövuosiin on varsin yksinkertainen. Kun kerran jokainen raskaus on erilainen, on jokainen äitiys ja lapsikin ja siksi vuodet voidaan laskea tällä tavalla. Yhteinen seikka on rakkaus, joka sekin on tässä omakohtaisessa tapauksessa tuplaantunut. Minusta äitiys on ollut todella jännittävä seikkailu, sillä en olisi muuten saanut tutustua kahteen noin mielenkiintoiseen tyyppiin... 

Jk. Kiitokset omalle äidillekin, joka nahkoissaan ja sydämessään kasvatti minut ja jota kaipaan ja muistelen. 

Minä kaipaan Espalle takaisin

Tiedäthän sen tunteen, kun joku laulu jää soimaan päähän ja pahimmassa/parhaimmassa tapauksessa saatat herätä aamulla siihen lauluun ja se on siinä unessa tai univalveolossa. Nyt en herännyt lauluun, mutta se on kuitenkin mielessä ja syynä on eilinen Moppe-lenkki ja Mopen sisuksissaan kuljettama musiikki. Minä kaipaan Espalle takaisin on Jukka Virtasen sanoittama ja Kaj Chydeniuksen säveltämä hieno laulu nuoruudesta, kadonneesta ja kaivatusta nuoruudesta. Hauskanhaikea ja haikeanhauska. Niin kuin nuoruus...

Sinistä ja valkoista

Hyvää suomalaisuuden päivää! Kolmen asian trio on koetellut suomalaista itsetuntoa: jääkiekko, euroviisut ja lumisateet. Kun ne osuvat kaikki samalle viikolle, ei siinä ole todellakaan hurraamista. Meillä suomalaisilla kun on muutenkin sellainen olo, että meille vähän naureskellaan ja meitä vähätellään. Syystä tai syyttä.

Suomalaisuus on sitä, että menee läpi vaikka harmaan kiven ja vaikka väkisin. Sitä, että yrittää iloita aurinkoisesta päivästä, kun sellainen sattuu kohdalle. Sitä se on, suomalaisuus.

Törmäsin näsiään

Eilen ahkeroin töissä pitkän päivän ja siihen vielä reilun tunnin kikyä päälle eli nyt saa maanantaina aloittaa puhtaalta tiskiltä, kun lomasviikon rästityökertymä on urakoitu. Kävelin kotiin ja ihmeekseni huomasin vanhan radan polulla siellä täällä kukkia. Olihan niitä ihan pakko poimia tai siis repiä mukaan. 

Äsken googlasin ja totesin törmänneeni (kuv.) näsiään. Sen marjathan on myrkyllisiä, jonka tiesinkin. Uutta oli tieto, että jo kukkien haistelu saattaa aiheuttaa pahoinvointia ja maljakossa oleva vesi voi aiheuttaa oireita. No, en yleensäkään juo kukkamaljakkovesiä! En juuri nuuhkinutkaan ja kukat olikin tarkoitus jättää ulos kuistille. Siinä ne kököttivät kiltisti, kun varttitunti sitten kävin ottamassa kuistilta kuvan... 

Hörsökkien lauma ja kivikovat sämpylät

Minä en ole koskaan ollut mikään pihapuuhailija. Tai siis toki nautin pihasta, kauniista kevätpäivistä, lämpöisistä kesäaamuista ja -illoista! Jne.  Pidän kukkapenkkien kastelemisesta ja joskus nappaan muutaman rikkaruohon pois - ainakin silloin, jos haluan ottaa kuvia ja asetelmasilmää kiusaa ylimääräisten hörsökkien lauma. Mutta multa ja minä ollaan toimimaton kaksikko! 

Silloin kun peukaloita on jaettu, ei minun kohdalleni osunut vihreää vaan jauhoinen. Olen siitä kyllä kiitollinen, sillä tie miehen sydämeen voi käydä vaikka kivikovien sämpylöiden avulla ja tässä nimenomaisessa tapauksessa Mies ON pihapuuhailija...

Jk. Sämpylöiden taso on aivan toista luokkaa kuin kahdeksankymmentäluvun alussa...

Realistinen aamunkuva eiliseltä

Kuvaan mieluusti ruoka-annoksia, aamupaloja erilaisilla tarjottimilla ja se on ihan normaalia arkea meillä nykyään. Sitten on aamuja, jolloin kattaukset on vielä arkisempia. Tämä kuva on eilisaamulta, kun Mies lähti remonttipentiksi pääkaupunkiin ja heräsin aikaisin ja join aamukahvini yksikseni aikaisin. Kuvan kuppi on vakiokuppi aamuisin ja nykyään siinä on kahvia kauramaidolla. Koukutun aina johonkin ja nyt se on kauramaito ja siitäkin vain yksi tietty versio. 

Aamut ovat hyvin erilaisia. Eilen aamupalailin seitsemän jälkeen ja tänään heräsin vasta kahdeksan jälkeen. Tasan käy onnen lahjat!

Isoin kynnys on monesti etuovella

Joskus kotisohva ja sohvannurkka ja siinä chillailu/laiskottelu/hölläily/hyggeily ovat niin houkuttelevia, että saa käyttää lähes pakkokeinoja lähteäkseen liikkeelle. Laiskottaa, vaikka tietää mahtavan jälkiolon vaikuttavan kropassa vielä pitkään. 

Olen pahasti koukussa. Tosi pahasti. Ja nautin tästä tunteesta, joka on pitkän aikaa ollut hukassa. Eilen lähdin ihanvaankävelylle ja kotiovelta lähtiessäni en vielä tiennyt suuntaa. Jalat veivät kiertämään lenkin, joka oli sataa metriä vaille kahdeksan kilometriä. Jälkiolo ja varsinaisolo olivat kumpikin tosi hyviä. Ne, jotka saavat Oscareita, Emmyjä, Jusseja ja muita palkintopystejä, mainitsevat kiitospuheissaan aina liudan tukijoita ja kannustajia. Niin minäkin. Kiitokseni menee Miehelle ja muille kannustaville läheisilleni, sekä Stevelle ja Mopelle. <3.

Jk. Otsikon keksi esikoinen. Aika naseva, vai mitä? 

Mielenkiintoisia kirjalöytöjä

Joskus tekee kirppareilta löytöjä, joiden arvo mitataan muussa kuin rahassa. Pääsiäisen aikaan oli yhdellä turkulaisella kirpparilla myytävänä kolmen ohuen kirjan nippu, joka oli sidottu yhteen ruskealla narulla. Puolihuolimattomasti vilkaisin ja kun hintalapussa luki vain yksi euro, lähti nippu mukaan. Myöhemmin sitten tutkin kirjoja tarkemmin ja huomasin omistavani tutun teoksen nyt ranskaksi, saksaksi ja myös saameksi. Suomeksi se oli meillä jo ennestään ja sitä on luettu useampaankin kertaan. Tarina kun on liikuttavan ihana...

Kolmen koon lomanen

Lomasen toiseksi viimeinen päivä on aamussa ja aamukahvissa menossa. Heräsin aika tarkalleen kaksi tuntia ennen herätyskelloa eli sain tavallaan kaksi ylimääräistä tuntia aamuuni. 

En ole koskaan ollut mikään yhden koon ihminen, sillä en ole mahtunut yhden koon vaatteisiin. Lomanenkin on ollut useamman koon juttu - kolme koota nousee eittämättä (ja kyllättämättä) esiin. Tärkein koo on kävely ja epäliikunnallisena ihmisenä ihmettelen sitä päivästä toiseen. Lomasen aikana kävelin seitsemänkymmentäviisi kilometriä eli virtuaalinen paluumatkani Turusta Laurilaan on jo ohittanut Loimaan. Toinen koo on kätilösarja, johon olen koukuttunut. Viides kausi on nyt meneillään ja sarja pitää tiukasti otteessaan. Ja kolmantena eikä ollenkaan vähäisenä on ollut kirkolliskokous, jonka striimauksia tuolta noin kolmen kilometrin päästä olen seurannut tällä viikolla useamman tunnin ajan. Eilenkin oli ihan pakko katsoa lähetekeskustelu loppuun ennen kuin lähdin ulkoiluttamaan Moppea ja itseäni. Asiat etenevät, hitaasti mutta kuitenkin...

Ottamuksia 11

Valokuvien räpsiminen ja napsiminen on nykyään niin vaivatonta, että kaikilla mahdollisilla vempeleillä tulee ikuistettua kaikkea mahdollista kaiken mahdollisen (ja mahdottoman) varalta. Niin kävi tämänkin kuvan kanssa, joka on Reinolla otettu ja sitten Steven arkistoon siirretty. Aika hieno pelto tai mikätuonytonkaan! Uusien alkujen aikaa, uutta kasvua odottamassa, täynnä toivoa. Eipä aikaakaan, kun se on kokonaan vihreä. Jos muistan, tulen kesällä uudestaan samoille huudeille ja otan vertailukuvan...

Sininen taivas ja vihreä froteepyyhe

Eilinen aurinko houkutteli kävelylenkille, josta tulikin aiottua pitempi, mutta sekin oli hauskaa. Aamulla latasin Moppeen lisää virtaa ja sitten Moppe taskuun, aurinkolasit silmille (minulle), askelmittari taskuun ja ei muuta kuin menoksi. Menomatkan tein eri reittiä kuin paluumatkan. Kauniita rakennuksia (yhden seinää kuvassa) ja huikaisevan sinistä taivasta (pieni kaistale kuvassa). Parin tunnin kävelyn jälkeen olin illan sitten ihan tööt ja en jaksanut muuta kuin vähän lukea Kirjastokissaa ja katsoa pari jaksoa viisikymmenluvun lontoolaisten kätilöiden elämää. Muuten pieni huomio ko. sarjasta: Lapsi kiedotaan syntymisen jälkeen froteepyyhkeeseen ja yleensä pyyhkeen väri on vihreä. Aina sitä oppii elokuvista ja sarjoista jotakin hyödyllistä!

Säässä sen salaisuus

Iltapäivälehtien yksi suurimmista ja tarkasti harkituista myyntivalteista ovat säähän liittyvät tiedotteet/totuudet/paljastukset/veikkaukset. Vapun säätä myytiin viikkotolkulla, nyt sitten kesän säätä. Sorrun minäkin otsikkoja lukemaan, mutta lehtiä en ole ostanut enää pitkään aikaan. 

Aina on jotenkin väärään aikaan jotakin, voisi todeta rivienvälikeskusteluista. Vapun lunta itkettiin siellä, missä oli eniten ja innokkaimmin suunniteltu piknikjuhlia. Jotenkin näiden vuosien (58) aikana on tullut opittua se, että toukokuut nyt voivat maassamme olla vielä tosi kylmiä ja lunta voi olla tai tulla ja se on ihan normaalia. Mutta ei! Ei saa olla! Ei just täällä!

(Kuvan taideteos sopii mielestäni hyvin sääasiaan. Se on turkulaisen Merja Pitkäsen käsialaa ja ehkä myös käsineitä...)

Miten meni noin niin kuin omasta mielestä?

Eilen vapunviettoon liittyi kolme kirkkoa, kaksi ulkoa ja yksi sisältä. Puolenpäivän aikaan oltiin punaisten ilmapallojen vappujuhlassa tuomiokirkon vieressä. Aurinko paistoi, laulu raikui ja puhujilla oli paljon asiaa. Juhla jäi vielä jatkumaan, kun lähdimme kävelemään seuravaan perinteiseen kohteeseen (perinnehän muodostuu, kun on toinen kerta!) eli iloiseen urkukonserttiin. Kirkon pihalla ostettiin simat ja munkit. (Sima oli hyvää, mutta munkit sangen kuivia tai sitten meille sattui ne vanhimmat yksilöt...) Konsertti oli nimensä mukainen urkuiloittelu, joissa sekä soittajalla että yleisöllä oli hauskaa. Kolmas kirkko tuli kierrettyä ilta-auringossa useampaan kertaan. Kyseessä ei ollut ortodoksien ristisaatto, vaan luterilainen pokemonjahti...

Askelmittari kertoi illalla päivän kävelyksi reilut kaksitoista kilometriä. Hyvin siis alkoi tämä viikko!

Jk. Vastaus otsikon kysymykseen: Hyvin! Bra! 

Kaikaako viidakko kevätvirsiä?

Hyvää vappua! Päivän eittämättömiä tähtiä ovat ylioppilaat ja työläiset. Siinä sivussa myös sima (ja muuta vahvemmat juomat), serpentiinit, munkit ja tippaleivät. Juhlitaan kevättä hillitysti tai vähemmän. Yhden laulun mukaan viidakko kaikaa kevätvirsiä. Olen aina ihmetellyt virsien ja viidakon yhdistämistä, mutta ilmeisesti kyseessä onkin lintujen kevätpöhinä metsikössä, eikä pakanoiden parissa veisaaminen...