Hiljaisenkaunis hetki

Tiistaina iltapäivällä satuin katsomaan makkarin ikkunasta ulos ja saman tien oli räpsäistävä kuva. Taivas ei ihan liekehtinyt siinä vaiheessa, mutta väri oli kuitenkin jo hiljaisenkaunis ja etupihan puut, pensaat ja penkki loivat lumen kanssa jotenkin japanilaishenkisen tunnelman. 

Mitä tapahtui neljäkymmentä vuotta sitten?

Neljäkymmentä vuotta sitten oli tärkeä päivä. Ei sen vuoksi, että Unicef saavutti täysi-ikäisyytensä. Ei sen vuoksi, että tähtitieteilijä Anders Lexellin kuolemasta tuli kuluneeksi kaksisataa vuotta. Eikä edes sen vuoksi, että Sinuhe egyptiläisen ilmestymisellä oli kolmekymmentäyhdeksänvuotispäivä. Nuo kaikki kalpenevat tyystin sen asian rinnalla, että meille syntyi silloin Esikoinen. Ei talliin, vaan sairaalaan. Ei yöllä, vaan päivällä klo 13.27.

Onnea, rakas poika! Sinusta kasvoi hieno mies, ahkera yrittäjä ja hyvä isä. Meille olet yhä se sama Jyppyrä…

Jk. Lasta nukutettiin milloin missäkin. Kuvan mukaan joskus myös pakastimen päällä…

Onneksi on kirjastoja ja kirjoja!

Eilen kävelin viemään kolme kirjaa kirjastoon. Alin oli paras, keskimmäinen yllättävän heikko lehtolaiseksi ja ylin oli kiinnostava. Alinta sain odotella pitkään. Kävellessäni reppuselkäisenä kohti kirjastoa mietin, miten sitä pärjäisikään ilman kirjoja, ilman lukemista, ilman monia kiinnostavia tarinoita! 

Jk. Vein nuo kolme, lainasin kaksi uutta kotona odottavien seuraksi. 

Aamulla, mutta ei varhain

Aamulla heräsin seitsemän jälkeen. Mies oli lähtenyt hipihiljaa vierestä ja oli jo matkalla Kotoseen. Käy kastelemassa kukat, katsomassa taidetta ja nuuhkimassa historian havinaa ihan itsekseen. 

Heräsin toisen kerran kahdeksan jälkeen. Tein itselleni hyvän ja hitaan aamupalan. Sinkkuaamujen seurana on yleensä aamuteevee ja niin oli tänäänkin. Päivälle ei ole mitään erityisiä suunnitelmia, mutta enköhän minä jotakin keksi! 

Onnea, Jean!

Hyvää Sibeliuksen päivää! Luultavasti etsin tänään jossakin vaiheessa päivää nuottikaapista vaikkapa Kuusen, istahdan tuolle lehtikuvioiselle tuolille ja musisoin merkkipäivän kunniaksi. Levylautaselle/levykelkkaan voi laittaa Valse Tristen tai viulukonserton. Ehkäpä myös juomme hyvät päiväkahvit…

 

Oi mitä ystävyttä!

Tällä viikolla olen ollut kolmena päivänä virsikirjatöissä, kun Virallinen Soittaja on virunut sängynpohjalla tai/ja sohvannurkassa. Tiistaina ja torstaina olin joululaulutöissä ja eilen sitten oli tummanpuvunpäivä (tosin rikoin tietoisesti värietikettiä fazerinsinisillä korvakoruilla), kun oli itsenäisyyspäivän messu ja juhlakahvit.

Mennessäni eilen aamulla kirkkoon hyvissä ajoin (=tuntia ennen alkamisaikaa), näin pienen suklaanallen nököttämässä flyygelin kannen päällä. Naurahdin ja siirsin sen koskettimien viereen. Messussa oli paljon liikkuvia osia, kuoroa ja muuta muistettavaa ja spesiaalia. Messun päätyttyä pakkasin nuotit laukkuun, laitoin kirjat pois ja kävin kysymässä työkaverilta, oliko nalle häneltä. Oli, kun tiesi minulla olleen aika rankkoja työpäiviä ja halusi ilahduttaa. Oi mitä ystävyyttä!

Jk. Nalle pääsi Laurilaan suklaaparkin viereen. Tulee syödyksi jonakin päivänä.

 

Minun Suomeni

Itsenäisyyspäivä kuuluu niihin päiviin, jolloin luotetaan perinteisiin. Olen samalla linjalla. Siksi tänään siteeraan perinteisesti itseäni ja tekstiä, jonka olen tehnyt jo vuosia sitten. Tuossa runossa kiteytyy minulle sininen ja valkoinen ja uskallan sanoa, että olen siinä jopa onnistunut. 

Molemmille oma!

Sinisen laatikon sain Esikoiselta syntymäpäivälahjaksi kolme vuotta sitten ja se oli minulla töissä käytössä lähtevän postin satamana. Kun olin toimistomaailmassa täysinpalvellut, keräsin omat tavarani pahvilaatikkoon ihan niin kuin kaikissa elokuvissa tehdään aina potkujen jälkeen. Silloin myös postilaatikko pääsi Laurilaan. Tänä syksynä löysin paikalliselta kirpparilta sille vaaleanpunaisen kaverin. Nyt ne nököttävät kuistin seinässä kauniina kaksikkona ja toimivat tarvittaessa pikkuviestittelyssä. Korkeusero on yhtä kuin asukkaiden pituusero…

Olkkarin komentokeskus

Olkkarin pöydällä oli ennen aina kaitaliina ja sitten joku tarjotin, jossa mitä milloinkin. No, sitten keksin, että meillähän on kaksi tuollaista isoa Muija -tarjotinta, joista toinen joutaa ihan hyvin pysyväiskäyttöön pöydälle. Siinä on aina kaukosäätimet ja pari kynttilää, jotakin naposteltavaa ja lasinalusia (kupin-). Tavallaan niin kuin olkkarin komentokeskus! 

Kynttilähuomenta!

Huomenta! Sytytin aamupalapöytään kynttilän tunnelmantuojaksi. Keittiön Lokki tuo muuten kyllä ihan riittävästi valoa kahvinjuontiin ja puuronsyöntiin, mutta kynttilä on aina paikallaan. Pihalla näkyy olevan ohut kerros valkoista ripettä - vähän niin kuin olisi styroksia revitty, hajoitettu ja ripoteltu. 

Taulun kertomaa

Facebook on muistikirja ja muistuttaja. Tänä aamuna sieltä löytyi kuva kolmentoista vuoden takaa. Huoneeni seinällä oli silloin ja on edelleen kolmen taulun sarja ostokortteja ja tämä on niistä yksi. Kaisu-täti oli varsinainen hilloaja ja siksi nuo kortitkin olivat jääneet talteen. Ostokorttien Liisa oli minun äitini, joka eli aina vuoteen 1993 saakka. Taulut kertovat lähihistoriaa, joka itse asiassa ei ole edes kaukaa.

 

Marraskuu selätetty!

Hyvää ensimmäistä adventtia! Vuosikymmenien aikana meillä on ollut kuvallisia ja raaputettavia kalentereita ja joskus joku suklaaversiokin. Tänä vuonna satsasin välipaloihin. Luvassa siis jouluun asti terveellisiä pikkuherkkuja jaettavaksi.

Marraskuun selätys onnistui hyvin. Se kulutettiin päivä kerrallaan. Välillä oli lunta, välillä ei. Viimeisenä päivänä saatiin piikit olkavarsiin koronaa ja influenssaa vastaan. Illalla särki lihaksia ja koettiin vilunväristyksiä. Nukkuminen onnistui paremmin influenssakyljellä. Nyt on olo ihan ookoo.