Meidän pihalla on lumilinna tai lumiluola, kuten Mies sanoo. Eilen kävelylenkin jälkeen ahtauduimme sinne. Mies oli yllättynyt, kun suostuin tulemaan. En halunnut olla siellä pitkän aikaa ja tein itselleni pika-analyysin tuntemuksistani. Olen varmaankin jossakin aikaisemmassa elämässäni jäänyt johonkin tuontyyppiseen lumen hautaamaksi tai ainakin melkein. Aika hyvä teoria, vai mitä?
Teoria kuulostaa hyvältä.
VastaaPoistaMinua on mahdoton saada luoliin, tunneleihin, putkiin - ylipäätään mihinkään mihin voi jäädä jumiin millään tavalla.
Varmaan parikymmentä vuotta sitten, ellei enemmänkin, oltiin Lapissa ja pysähdytiin Karhunpesäkivelle Inarissa.
Ensin kiivettiin se hirvittävä määrä portaita - mitä niitä nyt on, 300? ja sitten se pesä... siinä oli tekemistä, että sain itseni miehen peräsässä sinne menemään.
Järkipuhetta:
- ei ole karhua siellä, ei
- ei romahda kivi päälle, ei
- jos päättää kivi kasaan romahtaa, niin miksi se romahtaisi just nyt
- ihan olen hiljaa, en yski, en aivasta, niin ei romahda
- en koske "pesän" seiniin niin ei romahda
Mutta kyllä tunsin itseni ylpeäksi, kun sinne menin, hetken aikaa siellä istuin, kuvakin on siitä otettu. Ja sitten varovasti pois.
Ja kivi pysyi kasassa ja on vielä tänäkin päivänä :D
Mutta ne portaat. Nepä teki meille kepposet. Alastulessa meni jalat niin kramppiin, että oli työn ja tuskan takana, että pääsin alas sieltä. Ja pari päivää sen jälkeen oli jalat kipeänä, onneksi oli mökki Inarijärven rannalla eikä ollut pakko liikkua huussia pidemmälle :D
Ketunpoikasta ikkunasta katselin, kun satoi vettä.
Kiitos hienon ja samaistuttavan kokemuksen jakamisesta! Ja toki saat olla ylpeä.
Poista