Virsikirjatöissä eilen jäin miettimään sitä, millaisen jäljen me jätämme ja mitä meistä muistetaan. Olen ollut hautajaisissa töissä yli neljänkymmenen vuoden ajan aina silloin tällöin ja jotenkin koen, että juuri hautajaisissa ihmiset ovat aidoimmillaan. Surua kun ei pysty teeskentelemään tai jos luulee pystyvänsä, on hakoteillä.
Eilisissä hautajaisissa vainajaa ja minua yhdistivät runot. Eilen aistin hiljaista lyyristä surua, jota ei teeskennelty.
Jos joku sadan vuoden päästä minut muistaa yhtään mistään niin olen voittaja;D
VastaaPoistaJa jos joku muistaa viidenkymmenen vuoden päästä minut... ai niin, se kirjoitti blogia...
Poista