Laurilassa on väriä

Eilen illalla havahduin tosiasiaan, joka on tietysti tuttu jo vuosikymmenien ajalta. Ei siis mikään yllätys. No, joka tapauksessa fakta oli: Laurilassa on väriä ja värejä. Jokaisena aikana vuodesta, vaikka värikylläisyys nyt hieman korostuu tuon ihanan pääsiäisliinan vuoksi, jonka sain kirjoituspalkkiona yhdestä pienoisnäytelmästä. Vitivalkoista katalogi- tai katakombikotia meillä ei ole koskaan ollut, eikä tule olemaan. Olen puhunut.

Töissä ja kotona

Tälle viikolle tuli enemmän työpäiviä kuin normaalisti. Maanantain ja keskiviikon virastopäivien (ja tiistain musiikkipäivän) lisäksi kolahtivat kiirastorstai, pitkäperjantai ja pääsiäissunnuntai listalle. Etukäteen ajateltuna se tuntui aika rankalta, mutta sitten tajusin, että onhan minulla lauantai, maanantai ja tiistai vapaata! 

Eilinen virsikirjatyöpäivä sisälsi kaksi kouluhartautta ja illan messun. Ehdin kuitenkin myös laitella kotiin pääsiäiskoristeita ja käydä kahdeksan kilometrin kåvelylenkillä. Iltamessun jälkeen kotona odotti erittäin hyvä ja kuuma sauna ja sitten pelattiin SkipBo-peliä, juotiin teetä ja kuunneltiin malilaista maailmanmusiikkia. Elokuvakin valittiin (Mehiläisten salaisuudet) ja katsottiin sitä tunnin verran, mutta sitten alkoi väsyttää niin paljon, että päätettiin siirtää loput seuraavaan päivään. Reilut yhdeksän tunnin yöunet alkoivat kymmenen jälkeen...

Edit: Kåvelylenkki=kävelylenkki.

Pari ajatusta pääsi kolahtamaan

Pari viikkoa sitten kuuntelin Tove Idströmin haastattelua ja merkkasin muistiin pari ajatusta, jotka kolahtivat. Uteliaisuus on hyve. Yleensähän sitä pidetään mieluummin paheena, jota on naamioitava onnistuen ja epä-. Tiedonhaluinen on sana, jota usein käytän tuosta ominaisuudesta omalla kohdallani. Toinen ajatus liittyi ensimmäiseen: Jokaisella ihmisellä on oma uteliaisuuden lajinsa. Tuohon voisi sanoa sen sanan, jota virsikirjatöissä usein sanotaan tai lauletaan ja se on Aamen. 

Eli olisikin hyväksyttyä olla uteliaan kiinnostunut tai pelkästään ihan vaan utelias jostakin asiasta?! Ihanaa, kevääni on pelastettu! 

Pienen kevättanssin aika!

Sanokaa mitä sanotte, mutta eilen oli ihan selvästi jo kevättä ilmassa tai oikeastaan tiellä! Asfaltti oli monessa paikassa pelkästään musta ja vesivanoja kiemurteli siellä täällä. Mies luki illalla ääneen Forecan tätien numeroterveiset ja aika hyvältä kuulosti. 

Eilen illalla saatiin hyviä uutisia, kun Petäjäveden miniä valittiin Kallion kirkkoherraksi. Hän on varmasti nainen paikallaan, onnittelut! Jo siitä vaiheesta alkaen, kun hakijat (17 kpl) julkistettiin, olen ollut varma, että hänet valitaan. Intuitiota tms. 

Onnea, mummun ja vaarin kultahippu!

Tänään on Virallinen Syntymäpäivä, jolloin lapsenlapsi saavuttaa kolmen vuoden iän. Juhlat pidettiin jo sunnuntaina ja paikalla oli kaikkiaan yksitoista aikuista ja kahdeksan lasta. On hauska tavata samoja ihmisiä aina vuoden välein näissä juhlissa. Omia ihmisiä tietysti nähdään montakin kertaa vuoden aikana...

Lapsenlapsi on kiinnostunut kirjaimista ja siksi lahja pakattiin vanhaan paikallislehteen. Kun tuo lehti on ilmestynyt, olen ollut kaksivuotias. Kaksi, melkein kolme! 

2 x koralli = rauta

Meillä on tänään rautahääpäivä eli tulee kuluneeksi seitsemänkymmentä vuotta siitä, kun menimme naimisiin. Niin ainakin laskisin, kun kerran ollaan nyt oltu kolmekymmentäviisi vuotta yksissä leivissä ja meitä on kaksi. Kummallakin on korallihääpäivä ja kaksi sellaista on rauta.

Aika on kulunut vinhan vikkelästi. Rakkautta on riittänyt kiitettävästi. Edelleen sanoisin aikailematta sen saman Tahdon...

Täytän kolme!

Tämä blogi täyttää tänään kolme vuotta. Minusta ja muista kolmivuotiaista sanotaan näin: Puheen pulputusta, valtava määrä kysymyksiä, liikkumisen riemua ja elämäniloa - niistä on kolmivuotiaan elämä tehty!

Bloggaaminen on melkein kuin hengittämistä ja syömistä - tarpeellista ja elinehtomaista. Kiitos, Esikoinen, kun sait minut vakuuttumaan siitä, että bloggaaminen olisi minun juttuni... Kiitos muille mahdollistajille, kiitos eläville (ja kuolleille) aiheille, kiitos tietotekniikalle. Ilman teitä en olisi tässä. 

Jk. Kiitospuhe on hyvä olla aina kaiken varalta. Ei koskaan tiedä, mihin gaalaan tai seremoniaan joutuu!

Iloisa ja surukas

On hauska kuvitella kaikenlaista... Jos ollaan tavallaan adoptoitu perhepiiriin Kaj Franck, Paavo Jännes ja Komisario Palmu, mahtuisihan siihen myös vaikkapa Annikki Hovisaari (1918-2004). Hän teki Arabialla koriste-esineitä, maljakoita ja seinäornamentteja. Laurilan keittiön seinällä on yksi, josta nappasin kuvan. Ornamentti on samalla valoisa ja synkkä, iloisa ja surukas. Oikeastaan niin kuin koko elämä pienoiskoossa (18,3 cm x 4,8 cm). Kiinnostavaksi koko Annikki Hovisaaren persoonan tekee se yksityiskohta, että hänen työnsä kulkeutui meille Keskipellosta ja se, mistä se sinne tuli, on täysin arvoitus... 

Siivousoikeudenkäynti ja roskajuoksu

Jotkut jääkaappimagneetit huvittavat, jotkut ovat aika neutraaleja ja joitakin voisi käyttää (aika lapsellisina) näyttöinä siivousoikeudenkäynnissä. Tosin en ole koskaan kuullut sellaisesta oikeudenkäynnistä, mutta ainahan maailmassa on uusia asioita... Esimerkiksi eilen kuulin sanan `plogging`, joka on vapaasti käännettynä roskajuoksua eli lenkkeillessä kyykistytään välillä poimimaan roskia. Tähän aikaan vuodesta koirankakkakävely kyllä onnistuisi, mutta harrastan mieluummin vain pelkästään kävelemistä.

Mutta päivän aiheenahan oli magneetit... Niitä on kertynyt jääkaapin oveen mittava kokoelma, joita voisi kutsua Laurilan kokoelmiksi, jos puhuttaisiin taiteesta. Tämän päivän kuva on puolustusasianajajan (kuvitteellinen henkilö) valitsema. Uskoisin sen tehoavan, jos joudun syytettyjen penkille.

Keittiön pöytä on mittari

Mies tuli eilen reissusta kotiin. Ehdin siivota huushollia, joka aina jotenkin ihmeellisesti menee hyrskynmyrskyn, kun olen yksikseni. Keittiön pöytä on hyvä mittari yksinololle - se oli taas kuin lähtevä laiva. Ei ole enää.

Lämmitin iltamyöhällä saunan ja nukkumaan mentiin vasta puolenyön jälkeen. Arkista elämää ilman blingblingiä ja se on juuri sitä, mitä haluan...

Jk. Otsikko puhuu pöydästä ja kuvassa on kaksi purkkia kaapin päältä. Anteeksi tämä epäjohdonmukaisuus...

Onnea kahdelle miehelle!

Tänään on saksalaisen säveltäjän Johann Sebastian Bachin syntymäpäivä ja vuosia kertyy mittariin huimat kolmesataakolmekymmentäkolme. Bachin musiikki elää ja voi hyvin edelleen. Opiskeluaikana ostamani pikkupatsas on kököttänyt pianon päällä tai kirjahyllyssä kymmeniä vuosia ja edustaa vähemmän tunnettua näkemystä ja kuvakulmaa. Suomeksi sanottuna siitä ei säveltäjämestaria tuntisi, jos jalustassa ei olisi nimeä... 

Tänään on myös Miehen nimipäivä. Onnea, rakas! 

Tasataanko kevätpäivä? Tasataan vaan!

Hyvää kevätpäiväntasausta! Voisikohan jo virallisesti puhua keväästä ja ainakin pieneen ääneen... Ystävien fb-sivuilla on ollut kuvia, joissa lunta on ennätysmäärä ja monet miettivät, josko juhannuksena jo pääsisi hangista eroon. Tällaisena lumitalvena sarkasmi, epätoivo ja musta huumori kukoistavat enemmän kuin ns. tavistalvena.

Heräsin kahdeksalta ja kohta alkaisi olla aamupalan aika. Kahtena aamuna olen syönyt kaurapuuroa ja jotenkin tuntuu siltä, että voisin syödä puuroa tänäkin aamuna. Muita kummallisia oireita ei ole...

Elämälle kiitos kahdella käännöksellä

Eilen lähdin pitkälle kävelylle. Tunsin sen heti, kun otin ensimmäiset askeleet postipolulla. Kaikki vaan oli niin kohdallaan - sää, kiireettömyys, kunto, tankkaus. Oikeassa olin, kun mittariin kertyi kaikkiaan sataneljäkymmentäkolme minuuttia kävelyä keskivauhdin ollessa tismalleen kuusi kilometriä tunnissa. Välillä oli vähän haastavampaakin maastoa kuten kuvasta voi päätellä...

Kesken kaiken minulla alkoi soida mielessä laulu. Lainaan sitä yhden säkeistön verran.

Miten voin kyllin kiittää elämää rikkaudestaan,

kun uupunein jaloin sain taivalta taittaa.

Rapakot tarvoin ja kaupungit kiersin,

rannikot, vuoret, karun autiomaan helteet

ja sinun pihallesi viimein päädyin.

(Violetta Parra, suom. Pentti Saaritsa)

Tasa-arvon päivänä sopinee myös toinen käännös samasta Gracias a la Vida -runosta. Kääntäjänä Jaana Lappo ja sama säkeistö.

Elämälle kiitos, sain siltä paljon.

Jalat, joilla kuljin uuvuttavat matkat

kaupunkien halki, poikki lammikoiden,

arojen ja hiekan, vuorien ja soiden,

lattias poikki, pihas puutarhoiden.

Kas näin maistuu suklaa ja suklaa maistuu näin...

Suklaa kuuluu asiaan ja sitä yleensä löytyy meiltä joko kaapista tai pöydältä. Tumma suklaa sopii espresson kaveriksi siinä kuin rakuuna porkkanan ja curry kukkakaalin. Wikipedia määrittelee suklaan ruoka- ja nautintoaineeksi ja on kyllä siinä hyvin ja harvinaisen oikeassa. Se, mitä ei kerrota, on se, että suklaata syödään usein vähän salaa ja kiellettynä herkkuna.

Vihreä levy saatiin kuopukselta, tuon toisen toin miehelle viikko sitten. Sen verran tuhteja ovat, että yksi pala on juuri sopiva kerta-annos...

Skool!

Olen aina ollut arki-ihminen ja meillä ei ole koskaan ollut erikseen arkiastioita ja pyhäastioita, joten pöytään katetaan mitä milloinkin fiiliksestä riippuen. Mariskooleja on kertynyt kaikkiaan seitsemän tässä vuosikymmenien varrella. (Laskutaidossasi ei ole mitään vikaa, yksi on muualla kuin keittiössä...)
Mariskooleja on ollut kuusikymmenluvulta lähtien tuotannossa.  Käyttöesine, joka on kaunis ihan itsenäänkin, mutta säilöö mieluusti pähkinöitä ja muita herkkuja joulun aikaan tai milloin vaan. Sen verran tiukkapipoinen olen, että en ole hyväksynyt niitä pienempiä skooleja meille yhtään kappaletta...

Herba primula veris, kevään ensimmäinen kukkija

Kevätesikko on kukka, joka tuo kevään. Tulppaani on toinen, mutta päädyin kuitenkin tiistaina ruokakauppareissulla valitsemaan esikon. Yllätin itseni ja taloutemme toisen asujan, kun en ostanutkaan keltaista tai valkoista yksilöä. Tuo tuplapunainen tahtoi ihan selvästi lähteä meille ja sen huomasi viimeistään siitä, kun kuvatessa laitoin ruukun punaiselle rahille. Triplapunainen, jes! 

Nukuin kahdeksaan ja nyt on kaunis pakkasaamu. Mittari huitelee lähellä kahtakymmentä. Päivästä taitaa kehkeytyä hieno ulkoilupäivä, mutta en lupaa vielä mitään...

Kolmas kerta toden sanoo!

Ensimmäinen The Kaupunkini oli ilman muuta Helsinki, koska se oli opiskelukaupunki ja suurinta, mitä tiesin. Viihdyin siellä heti saman tien ja edelleen se tuntuu tutulta, vaikka vuosia ja vuosikymmeniä on vierähtänyt asumisesta.

Sitten ihastuin kaupunkiin nimeltä Tampere. Se oli sopivan kokoinen ja sopivan matkan päässä Keski-Suomesta. Siellä asui hyvä ystävä ja myöhemmin sinne muutti Esikoinen ja myöhemmin myös Kuopus, joka edelleen asuu tuossa hämäläisessä kaupungissa. Vuosia sanoin olevani henkisesti tamperelainen.

Ja kuinka sitten kävikään... Tähdet ja planeetat olivat oikeissa paikoissa ja meistä tuli osa-aikaisia turkulaisia. Kolmas kerta toden sanoo!

Ajan lyhyt historia

Tänä aamuna sain kuulla, että Stephen Hawking on kuollut. Tuo fyysikkokosmologi on aina tuntunut läheiseltä ja suurin syy siihen on ollut tietysti tauti, jota hän sairasti vuodesta 1963 alkaen. Isäni sairastui samaan ALS-tautiin kaksikymmentä vuotta sitten keväällä ja eli sen vuoden lokakuun loppuun asti.

Lepää rauhassa, Stephen. Sinulla oli tavoitteena ymmärtää maailmankaikkeus. 

Paluu arkeen

Eilen oli paluupäivä arkeen, kun asiakastiski kutsui aamukymmeneksi. Hoppupäivä samalla, kun puhelin soi koko ajan ja sähköpostitulvaan oli reagoitava. Sen verran naatti olin illalla, että päivästä tuli liikuntavapaa. Olin kyllä aikonut polkea spinningpyörää ennen saunaa, mutta valitsin kuitenkin sohvan ja pienet tirsat peiton alla. Vaikka liikunkin nykyään kuin pieni iso myyrä, on edelleen liikuntatavoite se sama VKKV (vähintään kolme kertaa viikossa), joten vapaapäiviäkin saa ja pitää olla. Tämä lähinnä itselleni muistuttamaan...

91,2 km ja kahdet päiväunet

Talvilomanen on vietetty ja on listauksen ja raportoinnin aika. Yhteentoista päivään mahtui kaikenlaista: 

- kävelin 16 t 1 min (91,2 km)

- katsoin yksitoista elokuvaa

- nukuin kahdet päiväunet

- istuin bussissa 11 t 26 min

- lomailin kolmella paikkakunnalla

Yhtä kirjaa luin nukahtamislääkkeenä. Tehokas oli, kun muutama sivu aina riitti. Tuo Mary Higgins Clarkin Menneisyyden pirstaleet jäi sitten odottamaan seuraavaa reissua. 

Jos lomaselle antaisi arvosanan, se olisi kiitettävä. 

Paljonko kello on?

Eilen oli päivä, jolloin kelloa tuli katsottua monta kertaa. Oli näet matkapäivä ja pysäkillä oli oltava tiettynä aikana pakaasien (reppu ja jättikassi) kanssa. Sitä ennen oli pakkaamista ja muuta puuhaa jonkin verran.

Matkaan kului tuntikaupalla aikaa, mutta onneksi oli Steve mukana. Tuijotin ruutua niin kuin muutkin matkaajat. Tampereella vaihdettiin toiseen bussiin kohti keskistä Suomea. Ja kotiin oli kiva tulla...

Keskel jokke!

Pitihän se käydä kokeilemassa! Olin tosiaankin oman mukavuusalueeni äärirajoilla, kun kävelin Aurajoen yli jääsiltaa pitkin. Tuollainen silta tehdään silloin, kun on kova pakkastalvi ja jään paksuus on kauttaaltaan vähintään kolmekymmentä senttimetriä. Ei mitään historian siipien havinaa, kun edellisestäkin kerrasta on vain viisi vuotta aikaa. Mutta hieman (tai paljon) kyllä pelotti...

Palkitsin urhean yrityksen ja ylityksen tietysti ruoalla... Kävin syömässä hyvän pizzan. Sieltä pizzeriasta lähdettyäni luulin käveleväni vaan jokivartta, mutta menin ensin vähän harhaan ja askeleita kertyi enemmän kuin mitä oli aikomus. No, ei ollut kiirettä mihinkään ja joka tapauksessa olin aikonut kävellä aika pitkän lenkin. Siitä tuli neljäntoista ja puolen kilometrin lenkki.

Palikoita oli tarpeeksi!

Bloggaamisesta on tullut elämäntapa. Vaikka kuinka monta kertaa olen sanonut, että tuosta pitääkin kirjoittaa blogissa ja laitanpa muistiin tuon aiheen. Olen aina ollut lyhyen tekstin tekijä, joten jokapäiväisen postauksen lukemiseen ei kulu paljon aikaa. 

Eilen illalla otin esiin laatikon, jossa on kirjainpalikoita. Kokeilin, saanko blogin nimen kirjoitettua. Lopputulos kertoo, että onnistuin... 

Tälle päivälle ei ole mitään erityisiä suunnitelmia. Käyn varmaankin kävelylenkillä ja imuroin. Hupia ja hyötyä siis luvassa.

Naistenpäivää, naiset ja miehet!

Naistenpäivän aamu on hidas. Ehkä se johtuu ainakin siitä, että heräsin kaksi kertaa - puoli kahdeksalta ja seuraavan kerran puoli yhdeksältä. Ja siitä, että aamukahvi on vielä juomatta. Ja siitä, että ei ole kiirettä minnekään. 

Naistenpäivän tekstiin voi ujuttaa yhden runoparin. Molemmissa kun on aiheena nainen. Tällaisena erikoispäivänä kun kuviakin voi olla enemmän...

Mitä tapahtui eilen?

Eilen oli merkittävä päivä. Kahdesta syystä. 

Kuopuksella oli syntymäpäivä. Lahjominen tapahtui kyllä jo viikonloppuna, kun oltiin porukalla lapsenvahtikeikalla sillä aikaa, kun kuopus oli miehensä kanssa parin yön mittaisella virkistysreissulla. Onnittelukortti lähti postin matkaan maanantaina. Muistan vieläkin elävästi sen, kun tyttö syntyi ja kaikki tapahtui niin nopeasti että kätilöllä ei vielä ollut kaikki valmista vaikka minulla/meillä tytön kanssa oli.

Yhteinen pappeus täytti kolmekymmentä vuotta. Olin paikalla juhlamessussa tuomiokirkossa. Saarna oli hyvä, virret kauniita, mutta osa virsistä oli mielestäni liian hidasvauhtisia. Siitä pieni miinus. Minäkin saisin varmasti miinuksen (ja ison), kun ovella luki ettei liukuesteillä kirkkoon ja menin kuitenkin sinne icebugeilla... 

Löysin miehen!

Kirpparilta voi tehdä hyvin erikoisia, tarpeellisia ja toimivia löytöjä. Niin kävi taas eilen. Löysin sieltä miehen! Odotti minua kärsivällisesti hyllyssä ja oli vain euron hintainen. Tuoteselosteen mukaan jaksaisi kannattaa kädessään kolmenkymmenen avaimen nippua. (Vau, sanoisivat Tanhupallo ja lapsenlapsi.) No, minusta on kiva jo ihan vaan itsenään tuossa sähkökaapin ovessa. Kokeilin muutamaa avainta ja hyvin toimi. Luottamukseni miessukupuoleen vahvistui entisestään...

Äitiys muutti (ainakin) kaksi asiaa

(Sain tähän postaukseen aiheen, kun katselin eilen Aurajoen jäällä käveleviä ihmisiä. Itse kävelin ensin toista puolta ja sitten toista puolta. Matkaa kertyi kymmenen kilometriä ja sää oli ihanan keväisen aurinkoinen.)

Ennen kuin olin äiti, kävelin mielelläni jäällä. Suhtautuminen siihen muuttui, kun pyöräytin kaksi lasta maailmaan. Pelotti ja pelottaa jo ajatuskin moisesta. Sama juttu ukkosen kanssa. Ennen lapsia suorastaan nautin salamoinnista ja jyrähtelystä. Nyt pelkään niitä. - Onko äitiydellä tekemistä näiden asioiden kanssa? 

Rakensimme pianon!

Saanko esitellä: erityispiano! Rakentui ja myös valmistui eilen iltapäivällä Helsingissä Läntisellä Brahenkadulla yhteisvoimin. Lapsenlapsi (2 v 11 kk) oli tosi ihmeissään, kun mummu osasi sitä soittaa. Näiden parin päivän aikana palikoista rakennettiin myös avaruusalus, laiva, leikkipuisto, auto, liukumäki ja monta muuta.  Ihailin lapsen mielikuvitusta. Ainoa hankala puoli rakenteluissa oli se, kun välillä piti pehmoeläimet ottaa mukaan ns.rakentamaan. Ihan hyviä tyyppejä kyllä olivat, mutta kun niiden tassuilla tai käpälillä nostaa palikan ja laittaa sen paikalleen, olikin puuha yllättävän työlästä. Paremmin toimivat taustajoukkoina katsomassa työmaata.

Aika naatti

Eilen illalla nuorimman nukahdettua pelattiin vielä porukalla ja sen huomaa kuvasta... Yksi pelaajista totesi, että meistä kaikista olisi saanut suunnilleen samanlaiset naattimaiset kuvat. Takana kun oli päivä, johon mahtui palikoilla leikkimistä, liikennepeliä, ulkoilua ja vaikka mitä muita aktiviteetteja. Melkein-kolmivuotiaalla kertyy päivän mittaan melkoinen määrä askeleita, joten mittarissa olisi illalla suuri askelmäärä, jos sellaista kuljettaisi taskussaan. 

Kirjaperhe on paras!

Synnyin kirjaperheeseen kohta kuusikymmentä vuotta sitten. Perustin itsekin kirjaperheen. Kaikilla lapsillakin (2) on omat kirjaperheensä. Se ilahduttaa minua äitinä ja jatkumon osana tosi paljon. Kirjahyllyissä voi olla muutakin kuin kirjoja, mutta vain pienenä lisänä.

Perhe on paras on elokuvan nimi ja lause on ollut meillä töissä strategisena avainlauseena. Tuunaan sitä nyt täysin omavaltaisesti, kun tein otsikon...

Pidän testeistä paitsi Cooperin

Pidän palikoista ja testeistä. Tällä kertaa en kuitenkaan tarkoita niitä perhelehtien testejä, joita tekemällä voi päätellä vaikkapa parisuhteen onnellisuusasteen. Enkä väritestejä, joiden perusteella osaan valita kolmestakymmenestä kaulahuivista juuri oikean. Testeistä nyt yleensäkin. Psykologiseen testiin en ole koskaan päässyt/joutunut. 

Suosikkini on henkisen iän (leikkimielinen) testi. Olen törmännyt (kuv.) siihen useammankin kerran ja joka kerta tulos on ollut fyysiseen ikääni verrattuna paljon vähemmän. Se ilahduttaa.

Jk. Cooperin testistä en koskaan pitänyt kouluaikana. En taida olla ainoa.