Minulla on ollut aikanaan paljon piano-oppilaita, mutta nykyään kansalais- ja musiikkiopisto hoitavat kiitettävästi sen puolen. Vuosien mittaan oli vuodentaiparinsoittelijoita ja sitten niitä, jotka jaksoivat jatkaa pitemmälle. Opetustyö kiehtoi minua ja opin siinä samalla itsekin vaikka mitä.
Opettajan paras kiitos ja onnistuminen on siinä, kun vanhat oppilaat sanovat soittavansa yhä tai somessa huomaan kuvan nuoteista soittimen telineellä. Eilisen paras uutinen oli se, kun tapasin kävelypolulla yhden vanhan oppilaan, joka kertoi hankkineensa omaan asuntoonsa pianon ja muistelevansa vanhoja opetuksia. Taito ja kipinä olivat siis säilyneet vuosien tauon aikana. Lähdimme omille suunnillemme ja tuo M vielä huikkasi ja kiitteli hyvästä opetuksesta. Oi, että minulle tuli hyvä mieli!
Jk. Elokuussa -19 Turun Taiteiden yössä oli oransseja pianoja pitkin kaupunkia vapaasti soitettavissa. Pitihän minunkin edes kerran elämässäni soittaa kadulla!
Hei, meillähän on yhteinen ammatti! Tosin minulta kuulovamma vei työkyvyn jo 34-vuotiaana, mutta tunnistan tuon tunteen, kun oppilas tulee juttelemaan (missä vaiheessa niistä polvisukkatytöistä tuli viiskymppisiä??) tai esiintyy telkkarissa. Tai niitäkin on paljon, jotka eivät valinneet musiikkia alakseen, ja pitävät yhteyttä ja minua ajan tasalla elämästään. Rikkaus sekin, vaikka ammattini menetinkin.
VastaaPoistaMinulla tuo opettaminen oli sivuhommaa virsikirjatöiden ja kotiäitiyden lisänä, mutta silti hyvin tärkeä osa elämää ja siksi entisten oppilaiden bongaaminen on hauskaa!
VastaaPoista